Minusta on
mukava toisinaan lukea erilaisten lehtien mielipidekirjoittelua sekä heidän
omien toimittajiensa vapaamuotoisia kolumneja. Ne antavat kohtuullisen kuvan asioista, jotka
askarruttavat tavallista ihmistä. Ne ovat kiinnostavia myös siksi, että ne
paljastavat kuinka ihmiset päätyvät esittämiinsä johtopäätöksiin. Usein
sen kaltaiset kirjoitukset tosin ovat hyvin lyhyitä ja niissä tyydytään
vain esittämään väitteitä ilman lähempiä perusteluita. Perustelut
voivat olla hyvin ohimeneviä ja rivien välistä voi aavistella
minkälaiset taustaoletukset ohjaavat mielipiteenmuodostusta. Tästä johtuen
mielipidekirjoitusten lukeminen onkin kuin salapoliisityötä ja siksi erittäin
mielenkiintoista ja haastavaa puuhaa. Väitteiden, perusteluiden ja
taustaoletusten pohtiminen on hyvin opettavaista ja auttaa ennakoimaan
vastaavanlaisten väitteiden kohtaamista muissa yhteyksissä. Vaikkapa
evankelioidessa.
Seuraavassa on
katkelma eräästä mielipidekirjoituksesta. Kaikessa
lyhykäisyydessään teksti oli varsin pysähdyttävä.
"...Kaasukammiot, pakkotyöleirit, noitaroviot,
jälkikäteen muovatut sotasyyllisyyslait - Ihmisiä on kidutettu, kun he
ovat olleet asioista eri mieltä kuin vallassaolijat. Mutta yksikään
kiduttajaryhmä ei ole keksinyt keinoa, millä kiduttaisi uhrejaan kuoleman
jälkeen. Ikuisen helvetin käsite ei sovi Jumalan olemukseen. Ja kuinka
voisit nauttia taivaasta, jos yksikään kanssaihmisesi joutuisi helvettiin?
... "
Kirjoitus on hyvin lyhyt
ja tunteisiin vetoava, sillä siinä käytetyt esimerkit ovat hyvin vahvoja.
Ensi lukemalta ei välttämättä pysähdy lainkaan ajattelemaan, kuinka
tekstissä käytetyt esimerkit eivät itse asiassa ole lainkaan osuvia
rinnastuksia kristillistä Raamattuun perustuvaa helvettinäkemystä
ajatellen.
Eräs harhaanjohtava ajatus
kirjoituksessa liittyy helvetin rinnastamisessa kaasukammioihin,
pakkotyöleireihin ja jälkikäteen sorvattuihin sotasyyllisyyslakeihin ja
toisinajattelijoiden rankaisemiseen.
Mistä helvetissä siis on kysymys?
Kerron millä tavalla itse pyrin lähestymään tätä kysymystä vaikkapa
uskosta osattoman kanssa. Henkilökohtaisessa keskustelussa on hyvä pyrkiä
valottamaan asiaa esittämällä hieman johdattelevia kysymyksiä
sen sijaan, että vain toteaa miten asiat omasta mielestä ovat. Kysymysten
esittäminen synnyttää keskustelua, eikä toinen koe sitä tuputtamisena.
Keskeinen kysymys, josta on lähdettävä liikkeelle on tämä: "Onko sinun
mielestäsi oikein, ja oikeudenmukaista että lain rikkojaa rangaistaan?"
Uskoisin, että jokaisen vastaus on periaatteessa myönteinen.
Keskustelukumppani saattaa huomata kysymyksen johdattelevuuden ja ryhtyä
välttelemään vastausta vetoamalla esimerkiksi siihen, että rangaistavuus riippuu siitä
tietääkö ihminen rikkovansa lakia a toisaalta miten vakavasta asiasta on kysymys
tai että helvetti on liian kova rangaistus suhteessa rikokseen jne.
Tässä vaiheessa kannattaa kuitenkin sivuuttaa nämä välttely-yritykset ja
palauttaa keskustelu alkuperäiseen kysymykseen korostamalla sitä, että
vaikka ystäväsi mainitsemat seikat ovat toki tärkeitä ja huomionarvoisia
niihin palataan myöhemmin. Tässä vaiheessa tarkoituksena
ei ole selvittää millä tavoin mistäkin rikoksesta tulisi kulloinkin
rangaista. Seikka, joka onkin useasti jo vaikeampi kysymys ratkaistavaksi.
Alkuperäinen kysymys sen sijaan on periaatteellisella tasolla hyvin
yksinkertainen. Ystäväsi voi joko myöntää tai kieltää siihen
sisältyvän väittämän. Mikäli
hänen vastauksensa on kielteinen (ei ole oikein rangaista rikoksesta) on aika
ilmeistä, ettei keskustelukumppanisi ole aivan rehellinen itselleen. Silloin
voi kysyä: "Oletko todella sitä mieltä, että jos minä nyt
varastaisin sinun lompakkosi ja tyhjentäisin tilisi pankkikortillasi
oikeuslaitos tekisi väärin tuomitessaan minut?"
Kun ystäväsi on lopulta myöntänyt,
että rikoksista rankaiseminen on oikein, on mahdollista siirtyä
keskustelussa eteenpäin. Sopiva kysymys voisi olla vaikka
seuraavanlainen: "Olemme molemmat samaa mieltä siitä, että jos joku
rikkoo ihmisten säätämää lakia on oikein, että häntä
rangaistaan. maallisessa tuomioistuimessa . Entä jos hän rikkoo Jumalan
säätämää lakia? Onko oikein, että hän saa rangaistuksen taivaallisessa
tuomioistuimessa?" Mikäli keskustelu kumppanisi on
antanut ensimmäiseen kysymykseen myöntävän vastauksen (enkä tiedä miten
muutenkaan hän voisi siihen vastata) seuraa siitä luonnostaan myöntävä
vastaus myös jälkimmäiseen. Molemmissa on kysymys samasta asiasta: On
oikeudenmukaista, että rikoksesta seuraa rangaistus. Tämän asian
ymmärtäminen on keskeistä, jotta kukaan voi ymmärtää mistä helvetissä
on kysymys. Helvetti on Jumalan tapa rangaista ihmisiä heidän
synneistään ja rikkomuksistaan. Ei toisinajattelusta tai kuulumisesta
johonkin etniseen tai ideologiseen ryhmään, vaan teoista, jotka ihan
oikeasti rikkovat Jumalan lakia. Raamatun mukaan kaikki ihmiset ovat Jumalan
lain näkökulmasta rikollisia.
Mikäli asia esitetään
oikeudenmukaisuuden näkökulmasta jokainen voi periaatteellisella
tasolla ymmärtää mistä on kysymys vaikka ei lainkaan uskoisi
helvetin tai Jumalan olemassaoloon. Raamattu väittää, että ihminen on
siinä määrin rikkonut Jumalan lakia vastaan, että hän ansaitsee
rangaistuksen. Tässä vaiheessa toisen on mahdotonta vedota siihen, ettei
hän lainkaan usko Raamattuun. Kristinuskon piirissä helvetti on
ymmärrettävä Raamatun valossa ja sen mukaan ihminen on tieten tahtoen
rikkonut taivaallista lakia ja siitä seuraa rangaistus. Ja vastaväittäjä
on jo itsekin myöntänyt, että on täysin oikein rangaista lain rikkojaa.
Mikäli keskustelukumppani haluaa kritisoida muiden uskontojen
helvettinäkemystä tulee kritiikki esittää noiden uskontojen
edustajille.
Keskustelukumppani saattaa
olla sitä mieltä, että helvetti on liian kova rangaistus ihmisen
synneistä. Mutta mistä hän sen voi tietää? Kenties hän ajattelee,
että ikuisesti kestävä rangaistus rikkomuksista, jotka sijoittuvat aikaan
on liian ankara. Entä jos ihmisen rikkomukset eivät ole laadultaan
pelkästään ajallisia, vaan myös rikkomuksia jotain ikuista järjestystä
ja lainsäätäjää vastaan? Eikö silloin jokin vähempi kuin ikuinen
rangaistus olisi aivan liian vähän? Tätä kysymystä voisi
syventää, mutta teen sen jossakin toisessa kirjoituksessa. Tässä
yhteydessä riittää, kun todetaan, että kristillisen ajattelun mukaan
ihmisen synneistä seuraa ikuinen rangaistus juuri siksi, että ne ovat
rikkomuksina Raamatun mukaan perusolemukseltaan ja laadultaan jotain ikuista.
Siksi niitä ei voida myöskään saada anteeksi ilman ikuisuudesta tullutta
ratkaisua: "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän
antoi ainokaisen poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo hukkuisi, vaan
hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16).
Mutta entä Jumalan rakkaus? Alussa
siteeraamassani tekstissä helvetin käsitteen ja Jumalan
olemuksen yhteensopimattomuus lienee viittaus siihen, että rakkauden Jumala
ei voisi tuomita ketään ikuiseen piinaan. Mutta toki Raamattu osoittaa,
että Jumalalla on muitakin olemuksen piirteitä kuin pelkkä rakkaus. Hän on
myös oikeudenmukainen, vanhurskas ja pyhä. Ilman tätä puolta Jumalan
olemuksessa rakkaus muuttuisi pahimmaksi jumalattomuudeksi. Ajattele
esimerkin vuoksi, että joku tunkeutuisi väkivalloin kotiisi, pahoinpitelisi
puolisosi ja tappaisi lapsesi. Myöhemmin keskustelet asiasta poliisin kanssa
ja kysyt: "Saitteko syyllisen kiinni?" "Kyllä saimme, mutta me
päästimme hänet vapaaksi," poliisit vastaavat. Kun sitten alat
järkyttyneenä ihmettelemään miten moinen on mahdollista saisit kuulla
vastaukseksi: "Niin, katsohan, me olemme rakkauden valtio!" Rakkauden
valtio! Mihin unohtui oikeudenmukaisuus?
Mielestäni on jotenkin outoa, että
monet valittavat sitä, miksei Jumala tee mitään maailmassa olevalle
pahalle. Kun sitten sanomme, että Hän tekee - hän tuomitsee katumattomat
pahantekijät helvettiin - hän ei saisikaan tehdä niin, koska on rakkaus!
Monien käsitys Jumalasta ei vastaa sitä kuvaa, jonka Raamattu hänestä
antaa. Jumalan sanassa Hänen rakkautensa ja oikeudenmukaisuutensa eivät ole
"joko-tai" vaihtoehtoja. Molemmat ovat saman Jumalan olemuksen
määreitä. Kun Jumala armahtaa katuvan syntisen hän ilmaisee rakkauttaan.
Kun hän tuomitsee katumattoman syntisen helvettiin hän ilmaisee
oikeudenmukaisuuttaan, kuten edellä olemme osoittaneet.
Kuinka me sitten voisimme nauttia
taivaasta tietoisina siitä, että toiset kärsivät ikuista piinaa? Vastaus
ei välttämättä miellytä kaikkia, mutta vastaus liittyy siihen eroon mikä
vallitsee kyvyssämme ymmärtää asioita nyt ja ikuisuudessa. Käsityskykymme
on nyt vajavaisuuksien ja jopa synnin hämärtämä. Taivaassa kaikki on
toisin. Kuten Paavali sanoo: "nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta
silloin minä olen tunteva täydellisesti..." (1 Kor. 13:12). Silloin
me näemme asiat niin kuin Jumala ne näkee. Niin synnin kuin tuomionkin
oikeudenmukaisuuden. Tästä johtuen kaikki mikä on taivaassa ylistää
Jumalaa siitä, että Hän tuomitsee syntiset vanhurskaasti: "Halleluja!
Pelastus ja kunnia ja voima on Jumalan, meidän Jumalamme. Sillä totiset ja
vanhurskaat ovat hänen tuomionsa; sillä hän on tuominnut sen suuren porton,
joka turmeli maan haureudellaan, ja on kostanut ja on vaatinut hänen
kädestänsä palvelijainsa veren." (Ilm. 19:1-3). Ja "Vanhurskas
iloitsee, kun hän näkee koston [Jumalan tuomion] ... Silloin ihmiset
sanovat: 'Totisesti, vanhurskaalla on hedelmä; totisesti, on Jumala, joka
tuomitsee maan päällä." (Ps. 58:12). Taivaassa me siis ylistämme
Jumalaa hänen vanhurskaasta tuomiostansa, koska näemme niin kuin Jumala
näkee synnin kauheuden. Me myös kiitämme pyhässä pelossa Kristusta,
Jumalan Karitsaa, Jumalan armosta ja rakkaudesta, joka pelastuksessa
ilman omaa ansiotamme on tullut meidän osaksemme. Meidän, jotka olisimme
ansainneet Jumalan vihan siinä missä tuomitutkin (Ilm. 7:9-10).
Alussa siteeratun kirjoituksen takana saattaa olla sen
laatijan kokemukset uskovista, jotka ovat asiattomalla tavalla käyttäneet
helvetillä pelottelua painostuskeinona. Joskus kristityt todistavat uskosta
hyvin kömpelösti ja käyttäytyvät öykkärimäisesti antaen ymmärtää,
että mikäli toinen ei ole samaa mieltä uskovan kanssa hän joutuu helvettiin. Tällainen
käytös on tietysti täysin asiatonta ja ansaitseekin tulla paljastetuksi.
Kristittyjen asiaton käyttäytyminen pitää silti selkeästi erottaa siitä
mistä helvetissä todellisuudessa on kysymys. Jumala ei ole jättänyt
tuomiovaltaa kristittyjen käsiin, eikä meillä ole oikeutta uhkailla
helvetillä niitä, jotka ovat eri mieltä meidän
kanssamme asioista. Kokonaan toinen kysymys on kuitenkin se, että oikein
ymmärrettynä käsitys helvetistä ei ole ristiriidassa Jumalan
rakkauden kanssa. Se on väistämätön seuraamus syntiemme perusolemuksesta
ja Jumalan oikeudenmukaisuudesta. On tietysti jokaisen oma asia haluaako uskoa
Raamattuun tässä asiassa. Mutta kritiikin kristillisiä näkemyksiä kohtaan pitää nousta noiden
näkemysten ymmärtämisestä, eikä
niiden väärinymmärtämisestä. Muutoin sellainen kritiikki ei ole vakavasti
otettavaa.
Raamattuun uskomisen hintana voi olla naivin yksipuolisen ja
lapsekkaan jumalakuvan joutuminen remonttiin. Mutta lopputuloksena on kypsä,
aikuinen usko, joka kestää elämässä ja kuolemassa, koska sellainen usko
perustuu totuuteen siitä millainen Jumala todella on sekä tuomarina, että
pelastajana. Helvetistä puhuttaessa on aina muistettava, että Jumala
tarjoaa ihmisille turvapaikkaa ja armahdusta. Pelastusta on vain vaikea
ymmärtää, ellei ole selkeää käsitystä mistä pelastutaan. Mitä
suurempi on vaara sitä suurempi on siitä saatava pelastus. Mitä
ankarampi tuomio sitä valtavampi on Kristuksessa tarjolla oleva
armahdus. Ilman totuutta helvetistä on mahdotonta ymmärtää näiden sanojen
todellista syvyyttä, ihanuutta ja vakavuutta: "Sillä niin on Jumala
maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen poikansa ettei yksikään,
joka häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh.
3:16).
(c) 2002 USKON
PUOLESTA / Pasi Turunen
www.patmos.fi
