Pääsiäisen tuntumassa suuren
kansainvälisen juhlahumun saattelemana julkaistu Juudeksen
evankeliumi on herättänyt keskustelua perinteisten
evankeliumeiden suhteesta myöhäisempiin gnostilaisperäisiin
teksteihin. Sensaatiomaisten löytöjen aiheuttama yleisön äänekäs
kohahdus peittää usein alleen ne äänet, jotka pyrkivät
muistuttamaan miten asiat todellisuudessa ovat.
Jotkut
ajattelevat, että vain koska tekstin nimessä esiintyy sana
”evankeliumi” kysymyksessä on jokin Uudesta testamentista
mielivaltaisesti pois jätetty tärkeä autenttinen dokumentti.
Poisjätön syyksi arvellaan tietysti, että teksti koettiin
vahingollisena. Senpä vuoksi taustalla täytyy olla salaperäistä
kirkkopoliittista valtapeliä.
Juudaksen evankeliumia ei monien muiden tekstien tavoin ole
omaksuttu neljän perinteisen evankeliumin rinnalle. Miksi?
Helsingin Sanomissa suomalainen arvostettu gnostilaisuuden
tutkija totesi, että on ”arvoitus” miksi Uuden testamentin
ulkopuolelle jäi Marian, Tuomaan, Juudaksen yms. nimiä kantavat
evankeliumit. Minun on vaikea nähdä asiassa mitään
arvoituksellista.
Vastoin
yleistä luuloa varhaiskristityt olivat kiinnostuneita siitä mitä
todella tapahtui, ja vaalivat autenttisena pidettyä tietoa
Jeesuksesta kriittisesti. Modernin liberaalin
teologianharjoituksen hellimä teoria siitä, että
pseudepigrafinen käytäntö (tekstien kirjoittaminen
valheellisesti kuuluisten henkilöiden, kuten Jeesuksen
opetuslasten tai apostolien nimillä) olisi varhaisina
vuosisatoina ollut yleisesti hyväksytty ja harmittomana pidetty
kirjallinen tyylikeino, ei yksinkertaisesti kestä historiallista
tarkastelua. Puhumattakaan, että se olisi koskaan seurakunnan
parissa ollut yleisesti hyväksytty tapa. Päinvastoin.
Missä sellaista käytäntöä havaittiin sitä pidettiin aina
tuomittavana.
Kirkkoisä Irenaeus toisen vuosisadan loppupuolella tuntee
Juudaksen evankeliumin ja torjuu sen ja muut gnostilaiset
evankeliumit ”väärennöksinä”. Piispa Serapion, toisen vuosisadan
lopulla hänkin, torjuu Pietarin evankeliumin nimellä kiertäneen
tekstin. Hänen mukaansa kirkko ei hyväksy epäaitoja tekstejä,
jotka valheellisesti kantavat apostolien nimiä (Eusebius
Hist. Eccl. 6.12.3). Kirjoittelu valheellisilla nimillä
saattoi johtaa viran menetykseen, kuten Tertullianus kertoo
käyneen eräälle presbyteerille. Tämä oli kiinnijäätyään
tunnustanut tekonsa ja selitellyt, että ”rakkaudestaan” Paavalia
kohtaan hän oli kirjoittanut Paavalin ja Teklan teot
nimisen tuotteen, johon sisältyi myös Paavalin 3. kirje
korinttilaisille. Selittelyt eivät auttaneet. Presbyteeri sai
lähteä (Tertullianus, De Baptismo, XVII). Kanonisuus ja
pseudepigrafisuus ovat toisensa poissulkevia käsitteitä. Jos
teksti hyväksyttiin osaksi seurakunnan pyhiä kirjoituksia sitä
pidettiin aitona. Jos sen aitous oli kyseenalainen se
torjuttiin.
Toinen huomionarvoinen tarkastelukulma edelliseen
liittyen löytyy Jeesuksen ajan kreikkalais-roomalaista historiaa
tutkineen professori A.N. Sherwin-Whiten kirjasta
Roman Society and Roman Law in the New Testament. Hän on
kommentoinut kysymystä legendojen kehittymisvauhdista antiikin
lähteissä. Sherwin-Whiten mukaan mm. Herodotoksen teksteistä
voidaan päätellä, että kaksikin sukupolvea on liian lyhyt aika
hävittämään kertomuksien historiallisen ytimen. Aleksanteri
Suuren elämään liittyvät legendat syntyivät vasta vuosisatoja
Aleksanteri Suuren ajan jälkeen. Jos tätä kahden sukupolven
määrää pidetään jonkinlaisena mittarina evankeliumien kohdalla,
on mielenkiintoista havaita, että se kuljettaa meidät juuri
toisen vuosisadan puolivälin ja sitä myöhemmän ajan tuntumaan.
Juuri noihin aikoihin syntyivät useat legendaariset, apokryfiset
evankeliumi yms. tekstit, jotka ryhtyivät täyttämään Jeesuksen
elämän ”aukkoja”, kadonneita lapsuusvuosia yms. Perinteisiä
evankeliumeita arvioidessaan Sherwin-White, joka ei ole teologi,
puolestaan toteaa, että ollakseen kuvitteellisia legendoja olisi
legendojen syntyprosessin pitänyt olla ”uskomattoman” nopea.
Niiden syntyminen edellyttää kuitenkin useampia sukupolvia.
Uuden
testamentin evankeliumeilla on syntynsä puolesta ajallinen ja
maantieteellinen yhteys evankeliumeissa kuvattuihin,
Palestiinassa ensimmäisen vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla
tapahtuneisiin asioihin. Ne ovat luonnollisesti aivan eri
asemassa kuin selvästi toisen vuosisadan puolivälissä tai sen
jälkeen Palestiinan ulkopuolella syntyneet epäaidot
evankeliumit. Se, että Juudaksen evankeliumia ei koskaan
omaksuttu neljän perinteisen evankeliumin rinnalle osoittaa
varhaiskristityiltä tervettä järkeä ja huolellisuutta
Jeesuksesta kertovan perimätiedon historiallisen aitouden
vaalimisessa.
