Kun kuuro sai kuulonsa

Huusin kuuroon korvaan (ajattelin, ettei se voi enää huonommaksi tulla): "Jeesuksen Kristuksen nimessä, kuuro korva avaudu!" Se alkoi välittömästi toimia.

KUN KUURO SAI KUULONSA
Pasi Turunen

"Enkö minä sanonut sinulle, että, jos uskoisit,
niin sinä näkisit Jumalan kirkkauden?"
Joh. 11:40

Kesällä 1999 saimme vaimoni kanssa tilaisuuden Patmos Lähetyssäätiön puitteissa patmosystävien tukemana tehdä matkan Brasiliaan. Tutustuimme katulapsityöhön ja vierailimme seurakunnissa. Erityisesti mieleeni on jäänyt kokoussarjamme São Carlosin kaupungissa eräässä karismaattisessa seurakunnassa. Ensimmäinen kokouspäivä oli ollut hengellisesti hyvin vaikea. Seuraavana päivänä otin siitä johtuen aivan erityisesti aikaa valmistautuaksemme rukouksessa toista kokousiltaa varten. Se tilaisuus oli jotain ihan muuta, kuin ensimmäinen.

Voisin kertoa paljonkin noista kokouksista, mutta yksi mieleenpainuvimpia kokemuksia sattui tämän toisen kokouksen rukouspalvelun aikana. Yhtye soitti ja lauloi. Etelä-Amerikkalaiseen tapaan desibelit pauhasivat niin lujaa, että oli vaikea kuulla edes omaa ääntänsä. Luokseni tuli nuori mies, joka sanoi tulkin välityksellä, että hänen oikea korvansa oli kuuro. Laitoin sormeni hänen korvaansa rukoilin lyhyesti ja sen jälkeen huusin kuuroon korvaan (ajattelin, ettei se voi enää huonommaksi tulla, kuin on jo): "Jeesuksen Kristuksen nimessä, kuuro korva avaudu!" Se alkoi välittömästi toimia. Teimme erilaisia kokeiluja varmistuaksemme, että korva oli todella parantunut. Brasilialainen ystävä suhtautui asiaan hyvin tyynesti. Kuin pitäen parantumista itsestään selvänä. Itse taisin ihmetellä tapahtunutta häntä enemmän.

Tapaus on jäänyt mieleeni, ei suinkaan siksi, että se olisi ainoa Jumalan ihme, jonka olemme palvelutyömme puitteissa henkilökohtaisesti saanut olla todistamassa, tai koska se oli ensimmäinen kokemukseni nimenomaan kuuron korvan parantumisesta, Tämä tapaus on jäänyt mieleeni siitä syystä, että se opetti itselleni jotain sellaista, mitä olen siitä alkaen pitänyt tärkeänä. Useinhan uudessa testamentissakin Jeesus kytkee parantumisihmeisiin jonkin opetuksen.

Olin ennen matkaamme Brasiliaan alkanut rukoilla, että Jumala kirkastaisi nimensä. Tuon São Carlosissa pidetyn kokoustapahtuman jälkeen mieleeni palautui aivan erityisesti, kuinka olin noissa matkaa edeltävissä rukoushetkissäni pyytänyt Jumalaa parantamaan jossakin tulevassa kokouksessa yhden kuuron tai sokean. Päätin rukoilla tätä niin kauan, että lopulta saisin sen kokea. Meni siihen sitten viikkoja, kuukausia tai vuosia. Pyysin yhtä. En suinkaan siksi, että olisin epäillyt Jumalan kykyä parantaa vaikka kymmenen. Mutta kaikki alkaa yhdestä. Siihen oli myös helpompi uskoa. Rukoukseni ei ollut rajaus. Se oli pään avaus. Tein itselleni - ja Herralle - hyvin selväksi, että luonnollisesti sen jälkeen kun yksi olisi sitten parantunut alkaisin rukoilla, että tulisi toinen. Uusi yksi. Tällä tavoin rukousten keskittäminen yhteen auttoi minua merkittävällä tavalla konkretisoimaan pyyntöni.

Tätä kaikkea muistellessani jälkikäteen huomasin yhteyden São Carlosin tapauksen ja rukoukseni välillä. Ihme tapahtui, koska sitä oli jo etukäteen rukoiltu! Se ei ollut vain parantumisihme, se oli yhtä lailla myös rukousvastaus. Niin kuin mikä tahansa rukousvastaus pyyntöön, jota on jo pidemmän aikaa kannettu Herran eteen. Parantumisteologiani onkin siksi saanut ihan uuden ulottuvuuden ja rohkeuden: Kokeaksemme ihmeitä, meidän tulee päämäärätietoisesti alkaa pyytää niitä Jumalalta. Ensin yhtä sokeaa, kuuroa, rampaa. Sitten toista, sitten kolmatta jne. En tietenkään väitä, että tässä olisi jokin kaiken autuuttava hengellinen viisasten kivi. Kukin toimii Jumalan johdatuksessa omalla tavallaan ja uskonsa mukaisesti. Mutta itse olen ottanut tämän tavaksi ja rukoilen jatkuvasti, että Jumala kirkastaisi nimensä parantamalla jonkun, yhden. Sitten taas yhden, ja taas yhden jne. Olen ulottanut saman keskitetyn tavan rukoilla myös sielujen voittamiseen. "Herra anna minun johdattaa yksi ihminen sisälle taivasten valtakuntaan", olen rukoillut. Tähänkin pyyntööni on taivaasta vastattu. Nyt jo useammin kuin kerran.

Mutta vielä niistä parantumisihmeistä. On paljon hedelmällisempää olla aloitteellinen ja ryhtyä määrätietoisesti rukoilemaan Herralta sitä, että sairaat parantuisivat, kuin harmitella itsekseen (ja toisten epäuskoisten kanssa) miksei mitään tapahdu. Kun rukoilemme alkaa tapahtua! Ja mitä alkaisikaan tapahtua, jos koko Jumalan kansa, itse kukin, alkaisi rukoilemaan: "Herra anna tulla se yksi rampa / sokea / kuuro, joka paranee Jeesuksen nimessä!" Alkaisimmeko nähdä runsaasti ihmeitä?

Sanotaan, että "suomalainen ei usko ennen kuin näkee". Taivasten valtakunnassa asia toimii toisin päin: "...jos uskoisit, niin sinä näkisit..." (Joh. 11:40). Meillä on suurempi kutsumus olla taivasten valtakunnan kansalaisia kuin olla suomalaisia. Epäusko ei ole hyve. Se ei ole koskaan auttanut yhtään masentunutta, ei parantanut yhtään sairasta, ei pelastanut yhtään kadotettua. Usko Kristukseen sen sijaan on. Olen varmaan siinä suhteessa ihan kuin kuka tahansa kristitty, että en ole immuuni epäuskolle ja epäilyksille. Me saamme varmasti ymmärtää inhimillistä heikkoutta, mutta emme yliymmärtää tai alistua sille, ikään kuin meidän vaikeutemme uskoa Jumalan lupauksiin olisivat todempia kuin Jumalan lupaukset. Aletaan mieluummin epäillä omia epäilyksiämme!