– Kaikkihan sen tietää, että Raamatun luomiskertomushan on lainattu babylonialaisista luomistaruista!
– Niinkö? Millä perusteella?

Myytit ja tarut ovat yleensä sitkeitä. Niille on luonteenomaista se, että vakiinnutettuaan asemansa kansanperinteessä ne leviävät suullisena perimätietona ilman, että juurikaan kukaan pysähtyy kysymään mistä ja miten juttu on saanut alkunsa, ja onko tarina totta. Eräs tällainen kansan parissa kanonisoitu taru on väite siitä, että Raamatun luomiskertomus perustuisi mesopotamialaisiin luomismyytteihin. Mutta jos kysyy millä perusteella joku näin väittää käy nopeasti ilmi, ettei sanoja useinkaan ole lukenut riviäkään muinaisia luomistaruja tai edes Raamatun luomiskertomusta.

Enuma-elis niminen mesopotamialainen luomistaru on säilynyt meille mm. seitsemässä akkadinkielisessä savitaulussa, jotka on ajoitettu 1100-luvulle e.Kr. Luin kyseisen luomistarun äskettäin. Käännöksenä tosin. Ihmettelen suuresti miten kukaan voi nähdä tässä erilaisia luonnonvoimia symboloivassa polyteistisessa myytissä samankaltaisuutta Raamatun monoteistisen luomiskertomuksen kanssa. Enuma-elis muistuttaa pikemminkin kuvausta suomalaisten riehumisesta juhannuksena. Seuraavassa kooste keskeisimmistä juonenkäänteistä:

Alussa ei ole muita jumalia kuin Apsu ja Tiamat, jotka edustavat makeaa (maskuliininen) ja karvasta (feminiininen) vettä. He yhtyvät ja heille syntyy poikia. Aikaa kuluu. Tiamat ja Apsu hermostuvat jossakin vaiheessa jumal-poikiensa riehakkaasta elämänmenosta ja keskinäisestä nahinoinnista. Siinä metelissä Apsu ja Tiamat eivät saa nukuttua. Jotain on tehtävä. Kun poikia ei saada kuriin Apsu päättää tappaa heidät. Pojat kuitenkin saavat vihiä näistä suunnitelmista ja yksi heistä, Ea, ennättää tappamaan Apsun ensin. Sitten hän tekee vaimonsa Damkinan kanssa isänsä ruumiin päälle oman asuntonsa. Tiamat joutuu tästä kaikesta aivan maanis-depressiviseen tilaan, menee uudestaan naimisiin, huutaa ja raivoaa ja päättää liittolaisineen lähteä kostamaan miehensä murhan. Muutamat jumalat yrittävät estää Tiamat-jumalattaren hurjat aikeet, mutta epäonnistuvat. Lopulta jumalten poppoo kokoontuu hädissään neuvonpitoon pohtimaan kuka kutsuttaisiin apuun ennen kuin Tiamat vihassaan tappaa (!) kaikki jumalat. Marduk, Tiamatin pojanpoika, lupaa lähteä kostoretkelle sillä ehdolla, että hänet asetetaan jumalista suurimmaksi. Jumalat suostuvat Mardukin pyyntöön ja sitten kaikki juhlivat ja juopottelevat. Bailujen päätteeksi Marduk kokoaa aseensa ja lähtee tappamaan isoäitiään. Myrskytuulten avulla Marduk saa voiton Tiamatista, surmaa hänet, halkaisee kahtia kuin simpukan ja tekee toisesta puoliskosta taivaan ja toisesta maan. Tiamatin syljestä tehdään sadepilvet pisaroimaan maan asukkien päälle, päästä ja rinnoista tehdään vuoret. Tiamatin silmistä virtaavat Eufrat ja Tigris.  Sitten Marduk luo kaikille pääjumalille eläinradan tähdistöön omat asumukset ja asettaa lisäksi 300 jumalaa taivaitten vartijaksi ja vastaavasti 300 maan vartijaksi. Babylon rakennetaan jumalten lepopaikaksi. Jumalat haluavat elää mukavaa elämää. Heitä palvelemaan tarvitaan siksi ihmisiä, joita päätetään tehdä sekä miehiä että naisia, niin kuin on jumaliakin. Mutta ihmisen luomiseen tarvitaan jumalan verta ja siksi jonkun on ensin kuoltava – jälleen kerran. Yksi jumalista ehdottaa, että voitaisiin tappaa Tiamatin uusi mies, Kingu, joka oli yllyttänyt Tiamatia sotaan. Hyvä ajatus. Kingulta nirri pois. Hänen verestään luodaan ihminen. Marduk on nyt päässyt ylimmäksi kaikkia ja hallitsee sekä jumalia että ihmisiä. Hänelle käsketään suitsuttaa ylistystä. Sen pituinen se.

Jokainen voi omasta Raamatustaan lukea Genesiksen luomiskertomuksen ja pohtia kuinka paljon samankaltaisuutta näiden kahden välillä on nähtävissä. Raamatun majesteettisen monoteistinen kuvaus iankaikkisesta Jumalasta, jonka rinnalla ei ole ketään, joka luo tyhjästä pelkän sanansa voimalla, ei sisällä pienintäkään viittausta syntyvien ja kuolevien jumalien keskinäisiin kosmisiin perheriitoihin. Järjestyksen tuominen kaaokseen on liian pinnallinen yhteneväisyys, jotta siitä voitaisiin päätellä minkäänlaista geneettistä suhdetta mihinkään suuntaan. Luomisessa on aina tavalla tai toisella kysymys järjestyksenkin luomisesta.

Mikä siis on antanut aiheen väittää, että Raamatun luomiskertomus olisi lainaa tästä babylonialaisesta tarusta? Vuonna 1895 saksalainen tutkija Herman Günkel väitti, että sana tehom ("syvyys, meri, vedet" 1 Moos. 1:2) sisälsi viittauksen tiamatiin. Paljon laskettiin tämän yhden sanan varaan. Myöhemmässä VT:n  tutkimuksessa muodostui kuin mantraksi toistella kuinka tehom Raamatussa on viittaus Marduk –jumalan surmaamaan alkukaaosta symboloivaan Tiamatiin. 

Kuten vt:n professori Walter C. Kaiser Jr kirjassaan The Old Testament Documents osoittaa, ei nykytietämyksen valossa ole mitään perusteita tällaiselle yhtäläisyydelle. Sanat tehom ja tiamat eivät ole kielellisiä sukulaisia keskenään, eikä tehom Raamatussa ole mikään jumaluus, vaan eloton vetten syvyys. Sellaisenaan se on itse osa Jumalan luomakuntaa, eikä vastusta hänen luomisaktiviteettiaan. Myös arkeologi ja orientalisti emeritus professori Kenneth A. Kitchen Liverpoolin yliopistosta pitää näiden kahden termin samaistamista täysin harhakuvitelmana. "Useimmat assyrologit ovat kauan sitten hyljänneet ajatuksen minkäänlaisesta suorasta linkistä 1 Moos. 1-11 lukujen ja Enuma-elis kertomuksen välillä, eikä mitään muuta parempaa voida löytää 1 Moos.1-11 ja minkään muunkaan mesopotamialaisen fragmentin välillä", Kitchen toteaa kirjassaan On the Reliability of the Old Testament.

 

(c) 2004 USKON PUOLESTA / Pasi Turunen
www.patmos.fi/uskonpuolesta