TÄNÄÄN TÄÄLLÄ PARANEE JOKU
Pasi Turunen

Rauman seurakunnan lähetyssihteeri Sirpa Riihimäki teki vuonna 1997 pro-gradu työnsä Jyväskylän yliopistossa rukouksella parantamisesta. Tutkimus ilmestyi sittemmin kirjana otsikolla ”Tänään täällä paranee joku”.  Riihimäen kirjan tutkimuksen lopussa todetaan yhteenvetona: ”Syy miksi uskotaan rukouksen avulla voivan parantua on hyvin arkinen: On pakko uskoa, kun itse näkee tai kokee.” Tutkimuksen liiteosastossa on lista sairauksista, joista tutkimuksen yhteydessä on kerrottu parantuneen. Listalta löytyy oksetustautia, korvasärkyä, haavoittunutta reittä, epilepsiaa, tuberkuloosia, autoimmunisaatiota, leukemiaa, sydämen läppävikaa, iskiasta, syöpää yms. Tämä artikkeli perustuu Sirpa Riihimäen kanssa tekemääni radiohaastatteluun ja se julkaistiin 90-luvun loppupuolella Kipinä -lehdessä. 

Sirpa Riihimäki kiinnostui rukouksella parantamisesta yliopisto-opintojensa yhteydessä. Opintoihin folkloristiikan parissa kuului tutustumista shamanismiin, käsillä parantamiseen ja vaihtoehtolääketieteisiin. Hän pani merkille, että tenttikirjojen joukosta puuttui kokonaan kristillinen näkökulma. 

       Kun Sirpa kuuli, että Seppo Juntunen oli tulossa Keski-Suomeen Virtain kirkkoon pitämään rukoustapahtumaa hän päätti mennä paikanpäälle katsomaan.

       - Näkemäni sai minut erityisen kiinnostuneeksi aiheesta, Sirpa Riihimäki muistelee. Ensiksikin kirkko oli aivan täysi jo puoli tuntia ennen tilaisuuden alkua. Se oli epätavallinen näky. Olin toki käynyt sunnuntaisin kirkossa jumalanpalveluksissa, mutta niissä oli usein läsnä vain muutamia ihmisiä. Virtain kirkossa sen sijaan oli kaiken ikäisiä ihmisiä ja meno oli hyvä, ihmiset osallistuivat kaikin tavoin. Kun lopussa alkoi rukoushetki ihmiset täyttivät koko leveän käytävän alttarilta ulko-ovelle ja ihan ulos asti. Miten mitä ihmiset oikein menevät edestä hakemaan. En voinut uskoa, että kaikki nämä ihmiset olisivat olleet täysin narrattavissa. Jotakin todellista oli pakko tapahtua. Kukaan aikuinen ei lähde tämmöiseen tuosta noin vain, ellei taustalla ole jotain todellista. Minua alkoi myös kiinnostamaan mitä mukana olevat lääkärit, sairaanhoitajat ja papit, jotka ovat tekemisissä terveyden ja sairauden kanssa, ajattelevat.

       Tutkimuksen alkuvaiheessa Sirpa Riihimäki suhtautui rukouksella parantamiseen epäillen, vaikka periaatteessa uskoikin Jumalaan ja siihen, että Hän voi paljon.

       - Jossakin tutkimuksen vaiheessa tuli itselleni sellainen tunne, että ei tämä loppujen lopuksi taida pitää paikkaansa, Sirpa Riihimäki muistelee. Mutta kun ihmisten kirjeitä sitten alkoi virrata ja niissä perusteltiin tapahtumia huolellisesti moniin faktoihin nojaten minä aloin lopulta vakuuttua.

 Paha ihottuma paranee epäilevien silmien edessä

Suurin osa Riihimäen vastaanottamasta aineistosta tuli itse parantumisen kokeneilta ihmisiltä. Aineistosta kertyi yhteensä 167 tapausta. Eräässä vastauskirjeessä kerrottiin seuraavaa:

”Ensimmäisen kosketukseni rukouksella parantamiseen sain tilanteessa, jossa oli muutamia ihmisiä koolla rukouksen merkeissä. Sanoin haluavani nähdä mitä tapahtuu kun rukoillaan sairaan puolesta. Kysyin oliko paikallaolijoista kukaan sairas. Eräs nuori nainen näytti säärtään, jossa oli pahannäköinen ihottuma. Ehdotin, että panisimme kätemme sairaan paikan päälle Raamatun esimerkin mukaisesti ja pyytäisimme Jeesusta parantamaan ihottuman. Kaikki suostuivat. Joskin vähän epäillen. Rukoillessamme päälleni laskeutui jotain lämmintä ja näkymätöntä. Sairaaseen ihoon kosketuksissa ollut käteni muuttui aivan kuumaksi. Päättäessämme rukouksen ihottuma oli hävinnyt. Sen jälkeen vain kiittelimme Jeesusta tästä parantumisihmeestä. Me kaikki kuusi paikalla ollutta olimme aivan ihmeissämme. Itse voin sanoa jopa hieman pelästyneeni. Myöhemmin muistelimme tapahtunutta ja nauroimme, ettei parantuminen ainakaan meidän vahvasta uskostamme ollut johtunut. Sittemmin rukoilin joidenkin toisten sairaiden puolesta, mutta silloin ei tapahtunut enää mitään.”

Sirpa Riihimäki teki tutkimustaan haastattelemalla ihmisiä ja tutkimalla parantuneiden hänelle lähettämiä kirjeitä. Aineistoa käsiteltäessä oli pyrittävä kriittisyyteen.

       - Kävin aineistoa lävitse moneen kertaan. Helpointa oli tietysti silloin kun mukaan oli liitetty lääkärin todistukset. Lisäksi kuka tahansa yliopistotutkimusta tekevä tietää, että mitä lähempänä kertojaa on silloin tarinan luotettavuus on todennäköisempää. Koskaanhan ei voi sulkea pois erehtymisen mahdollisuutta, mutta olen kyllä ollut kriittinen aineiston suhteen.

       Aineiston karttuessa jotkut luulivat, että Sirpa Riihimäki rukoilisi itse ihmisten puolesta.

       - Kenties hätä oli niin suuri, että kun he jostain lehdestä lukivat pyyntöni saada materiaalia tältä alueelta se jostain syystä tulkittiin tarjoukseksi rukoilla sairaiden puolesta. Ensin hämmennyin kun alkoi tulla rukouspyyntöjä ja yritin pysyä tutkijan roolin takana. Vähän kerrassaan aloin ajatelle, että en voi kieltäytyä. Ilmaisin selvästi, etten ole varsinaisesti rukoilija, mutta voin silti rukoilla. Se johti itsessänikin jonkinlaiseen kasvuprosessiin. Miksei Jumala voisi toimia minunkin kauttani jos rukoilen. Jouduin tällä tavoin asettamaan myös itseni tutkimuskohteeksi. Kulttuuriantropologinen työ merkitsee sitäkin, että tutkija itse asettuu tutkimusvälineeksi. Meillä on tapana kirjoittaa itsemme mukaan tutkimukseen.

Martti Miettisen tutkimus

Sirpa Riihimäki päätyi parantuneitten omien kuvausten perusteella tutkimuksessaan täysin päinvastaiseen tulokseen rukouksella parantamisesta kuin aikanaan Martti Miettinen, joka tutki Yli-Vainion kokouksissa tapahtuneita parantumisia. Riihimäki pitää Miettisen ja oman tutkimuksensa vertailua vaikeana, eikä osaa tarkkaan selvittää mistä näin radikaalisti erilaiset lopputulokset johtuvat.

       - Minulle jäi semmoinen vaikutelma Miettisen tutkimuksesta, että siinä pyrittiin pikemminkin tilastoimaan sitä kuinka paljon ihmisiä käy rukoiltavana ja ehkä jotain tämmöisiä prosentuaalisia asioita siihen miten kansa liikkuu ja mihin uskotaan. Itse  en siitä tutkimuksesta kyennyt suoranaisesti lukemaan mitä yksittäinen ihminen kertoo. 

Kaatuu… ei kaadu… kaatuu… ei kaadu…

Rukoustilanteisiin paneutuessaan Sirpa Riihimäki huomasi miten kiinnostuneita ihmiset olivat kaatumisesta. Joskus hän kuuli syrjäkorvalla arvioita siitä, että nyt vähän työnnetään ja sen takia joku kaatui. Se mitä ihmiset rukoustilanteessa kokevat vaihtelee suuresti. Kaatuminen on Riihimäen mukaan helposti näkyvä asia.

       - Aineistostani voin lukea katkelman: ”…ja hups niin vain kaaduin minäkin, vaikka olen isokokoinen. Kaaduin kuin pumpuliin. Tunsin kuin lämpimät kädet olisivat hyväilleet minua. Minua itketti. Ne olivat Jeesuksen kädet, jotka minua hoitivat. Tuntui kuin muita ei olisi ollut lähellä. Vain Hän.” Ja kuitenkin tämä tapahtui tilanteessa, jossa oli satoja ihmisiä läsnä. 

       - Eräs toinen sen sijaan kirjoitti: ”Rukoilija otti kädellä ohimoistani ja sanoi, että viedään nämä kaikki Herralle ja rukoili. Ymmärrykseni mukaan osan kielillä puhuen. En tuntenut mitään enkä kaatunut ja ajattelin, että olen täysin kelvoton.” Tällaista pohdittiin kirjeissä paljon, vaikka en asiaa erityisemmin kysellyt. 

       Sirpa Riihimäki sanoo törmänneensä samaan ihmisen raadollisuuteen normaalissa seurakuntatyössä, kun ihmisille merkitsee enemmän se kaatuuko hän vai kokeeko sisimmässään jotain.

       Ihmisillä on tutkimuksen perusteella ollut rukoustilanteessa hyvin erilaisia kokemuksia. 

       - Esimerkiksi eräs vanhempi mies kuvaa rukoushetkeä alttarilla: ”Kun rukoilijan käsi hipaisi ohimoa kaaduin. Kun nousin hän kyseli tarkemmin kipupaikkaa. Kun hänen kätensä kosketti jalkaa kaaduin heti. Hän kehotti olemaan pitkällään ja otti oikean jalan nilkasta kiinni ja tiedusteli tuntua. Jalka oli kuin tulessa ja kuin sähköjohtoa.”

       Tutkimusaineiston joukossa oli myös niitä, jotka eivät kokeneet rukoushetkessä yhtään mitään ja kuitenkin parantuivat, eivätkä enää tarvinneet lääkkeitä. 

       - Jos näistä olisi vetänyt jotain johtopäätöksiä, niin paranemisen kannalta näillä erilaisilla tuntemuksilla ei näytä olevan mitään merkitystä, Riihimäki pohdiskelee. 

Kymmenen vuotta selkäkipua ja sitten…

Sirpa Riihimäen tutkimuksessa on useita mielenkiintoisia parantuneiden lähettämiä kuvauksia. Yhdessä kerrotaan kymmenen vuotta vaivanneesta selkävaivasta:

”Selkäni vaivasi minua lähes kymmenen vuoden ajan. Särky alkoi aina aamuyöstä. Sen jälkeen en kyennyt enää nukkumaan missään asennossa. Viimeisinä vuosina jouduin nousemaan vuoteesta jopa kolmen tai neljän aikaan aamulla vaikka töihin piti mennä vasta seitsemäksi. Eräänä sunnuntai-iltana istuin vaimoni kanssa rukoushuoneessa kuuntelemassa Jumalan sanaa kun puhuja yhtäkkiä kesken saarnan sanoi: ’Tässä huoneessa on henkilö, jolla on ollut kauan aikaa vaivaa selässään. Jumala parantaa sinut tänä iltana.' Puhuja ei silloin tuntenut minua edes ulkonäöltä. Juuri sillä hetkellä en ajatellut edes koko sairauttani. Mutta seuraavana aamuna heräsin ensimmäistä kertaa vuosiin tuntematta minkäänlaista kipua selässäni. Itse en millään voinut käsittää että särky olisi lopullisesti poissa. Kaksi viikkoa odotin sen palaavan.”

Rukoustyö seurakuntaelämässä

Sirpa Riihimäki sanoo usein kohtaavansa Rauman seurakunnan työntekijänä ihmisiä, joiden elämän tilanteet, sairaus yms. vievät tätä nykyä rukouksen paikalle.

       - Seurakunnan työntekijän luokse tullaan. Ei tarvitse kuin mennä sunnuntain jumalanpalvelukseen peräpenkkiin istumaan niin joku seurakuntalainen istuu viereen ja alkaa kertoa, että nyt on käyty tutkimuksissa ja syöpä on todettu ja pyytää rukoilemaan puolestaan, Riihimäki kertoo. Joskus ihmiset tulevat toimistoon varta vasten ja aikansa kun on kierrelty ja kaarreltu asian ympärillä kerrotaan minkälaisessa tilanteessa ollaan.

       Riihimäki arvelee, että luterilaisissakin kirkoissa on enenevässä määrin rukoustilaisuuksia, koska ne kenties ovat viime aikoina tulleet ”salonkikelpoisiksi”.

       - Kyllä kai pienissä piireissä on aina rukoiltu ja uskottu armolahjoihin. Nyt on tällaisia tapahtumia tullut enemmän myös luterilaiseen kirkkoon. 

       Sirpa Riihimäki haluaa olla varovainen arvioidessaan syitä rukoustilaisuuksien tämänhetkiseen suosioon, mutta arvelee myönteisen julkisuuden olevan osasyynä. 

       - Tutkimukseni aikoihin esimerkiksi Jari Sarasvuon televisio-ohjelmassa järjestettiin pienimuotoinen rukoustilanne, jossa oli mukana Pirkko Jalovaara, Riihimäki muistelee ja pitää nykyistä ilmapiiriä avoimena tällaisille asioille. 

”Aivan kuin näkymätön, lämmin, raskas vaate olisi laskeutunut päälleni”

Tänään täällä paranee joku –kirjassa kerrotaan naisesta, joka parantui skolioosista:

”Olin vaimoni kanssa kylässä eräässä uskovassa perheessä. Kotiin lähtöä tehdessämme vaimoni ehdotti, että rukoilisimme vielä lähtiäisiksi. Hän koki, että minun pitäisi lukea ’Herran siunaus’ nimenomaan perheen rouvalle. Kun sitten menin talon emännän luokse siunatakseni hänet jokin minulle täysin käsittämätön ja odottamaton sisäinen ääni tai tuntemus kehotti minua laskemaan käteni rouvan vasemman jalan päälle ja rukoilemaan tuon jalan ja rouvan selän puolesta. Niin minä sitten rukoilin, vaikka se tuntui lähinnä naurettavalta. Jälleen laskeutui tuo lämmin, raskas, näkymätön, ikään kuin vaate päälleni. Nyt harteilleni. Käteni tuli kuumaksi. Kiitin Jeesusta, mutta olin hieman hämilläni. Epäuskoinenkin. Vihdoin rouva nousi seisomaan ja hämmästyi. Skolioosista johtuva selkäkipu oli poissa ja vasen jalka tuntui jotenkin erilaiselta. Hän ei osannut sanoa miten. Lisäksi hän kertoi tunteneensa rukouksen aikana kuumotusta selässään ja vasemmasta jalassaan. Seuraavana iltana rouva soitti meille ja kertoi, että hänen aikaisemmin viitisen senttiä lyhyempi vasen jalkansa oli kasvanut yhtä pitkäksi oikean jalan kanssa. Hän huomasi sen kävellessään, mutta myös siitä, että kun hän aikaisemmin oli joutunut lyhentämään uusista housuistaan vasemman lahkeen nyt hän joutuisi pidentämään lahkeet entiseen mittaansa. Myös rouvan skolioosi oli lääkärin mukaan parantunut.”

Isä sairastui, ei parantunut, mutta löysi uskon

Jumala on kiinnostuneempi meidän sielustamme kuin ruumiistamme, sanotaan. Vaikka kuinka yrittäisimme parhaamme selittääksemme sairauden ja jumalallisen parantumisen salaisuutta tosi asiaksi jää, että kaikki eivät parane tässä ajassa. Joskus vakava sairaus vetää ihmisen perimmäisten pelastuskysymysten äärelle. Näin tapahtui Sirpa Riihimäen oman isän kohdalla.

       - Isäni sairastui syöpään 55-vuotiaana ja vajaassa vuodessa hän kuoli. Tämä tapahtui ennen kuin olin lähtenyt opiskelemaan ja ennen kuin tiesin mitään parantumisesta. Jostain syystä en ollut tietoinen näistä asioista, vaikka nykyään niistä voi lukea paljonkin lehdistä. 

       - Seurasin sivusta kuinka isäni, joka oli aina harrastanut urheilua ja noudattanut muutenkin terveitä elämäntapoja, ja jolla oli valtava elämänhalu, yritti turvautua vaikka mihin saadakseen jatkaa elämäänsä, Riihimäki muistelee. Kuitenkin hän kuoli. Mieleeni jäi ajatus siitä miten olisi käynyt, jos olisimme osanneet turvata rukoukseen. Jälkeenpäin olen kuitenkin ymmärtänyt, että eihän asia ihan näin voi olla. Jumalalla täytyy olla varattuna oma aikataulu meille jokaiselle. Usein sairaus, kuten mikä tahansa koettelemus elämässä ajaa meitä turvautumaan Jumalaan. Ne saavat ihmisen etsimään ja pysähtymään elämän perimmäisten kysymysten äärelle. 

       - Kun oma isäni sairastui, näin hänen ottavan Raamatun käteensä. Hän ennätti ennen kuolemaansa käydä koko Raamatun lävitse ja löytää sieltä uskon siihen, että ”niin on Jumala maailmaa rakastanut”, että Hän lähetti Jeesuksen kuolemaan jokaisen puolesta. Myös parantumattomasti sairaan isäni puolesta. Jumala voidaan löytää tietysti myös hyvinä päivinä. Silti meille tulee tällaisia ”herkkyyskausia” jolloin  pystymme paremmin kuulemaan mitä Jumala meille haluaa. Kun menee hyvin ei Jumalaa usein tarvita. Vaikeuksien tullessa turvataan rukoukseen. 

Ystävän postikortti osoitti tien Jeesuksen luokse

Sirpa Riihimäki sanoo uskoneensa Jumalaan pienestä saakka. Hän vietti nuoren perheenäidin normaalia elämää. Oli suloinen poikavauva ja kaikki muutenkin hyvin. Oli suloinen puoliso ja hyvä koti. 

       - Jostain syystä alkoi tuntua, ettei koko elämä voi olla tässä, Riihimäki muistelee uskoon tuloaan. Ei elämä voi olla vain sitä, että sukupolvi toisensa jälkeen me vain elämme parhaan kykymme mukaan, huolehdimme lapsista ja suunnittelemme tulevaisuutta. 

       Jälkeenpäin Sirpa Riihimäki ymmärsi, että Jumala oli antanut hänelle etsikkoajan. Se mitä hän oli lähtenyt etsimään selvisi hänen nimipäivänään.

       - Eräs vanhempi ystävärouva lähetti minulle nimipäiväkortin, johon hän oli kirjoittanut: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:16). Sanat olivat juuri minulle. Silloin tajusin mitä olin etsinyt – Jeesusta.. Pikemminkin Hän oli etsinyt minua. 

       Sirpa Riihimäki antoi silloin elämänsä Jeesukselle. 

       - Koin valtavaa iloa ja keveyttä. Ajattelin, että nyt eivät kyllä jalat tavoita lainkaan lattiaa. 

       Samalla hän ymmärsi oman syntisyytensä.

       - Tajusin myös miten syntinen ja paha olin ollut. Olin yrittänyt muutaman kuukauden, noin puoli vuotta, leikkiä jopa ateistia. Mitä olinkaan aiheuttanut äidilleni, sisarilleni ja muille. Minulle tuli valtava halu kertoa heille mitä olin löytänyt ja pyytää heiltä anteeksi. Samana iltana keskustelin vielä kortin lähettäjän kanssa tästä kaikesta ja heti ensimmäisenä ei muuta kuin äidin luokse kertomaan. 

”Parannuin viidestä sairaudesta vaikka epäusko taisteli vastaan…”

”Elin maailman teillä. Ryyppäsin ja resusin. Samaan aikaan hoidin kuitenkin perhettä ja rakensin talon. Saatuani rakennuksen valmiiksi 1978 niksautin niskani uidessa. Alaselän välilevyt alkoivat luiskahdella paikoiltaan samoihin aikoihin. Kansanparantajat, naprapaatit ja kiropraktikot hoitivat minua niksauttelemalla. Seitsemän vuotta elin heidän hoitonsa varassa. Hoitokertoja kertyi 6-10 vuodessa. Sitten eräs helluntaiveli kehotti lähtemään rukouskokoukseen. Siellä näin ihmisten parantuvan sairauksistaan. Onneksi en itse parantunut. En ollut vielä silloin uskossa enkä varmaan olisi vielä tänäkään päivänä jos olisin tullut terveeksi siinä kokouksessa. Tiesin kuitenkin, että rukous auttaa. Tulin uskoon 1983. Illalla tammikuun 26. päivänä 1985 rukoilin sängyssä paranemista. Apua Jeesukselta. Silloin tapahtui ihme. Lämmin virta kulki kantapäistä kohti päätä. Tätä kesti vain muutaman sekunnin. Silloin tiesin, että paranisin vaikka epäusko taistelikin vastaan. Muta sitä en tiennyt, että parannuin kerralla viidestä sairaudesta tai muusta vaivasta. Niska tuli kuntoon. Selkärangan välilevyt menivät paikoilleen. Krooninen virtsatietulehdus ja krooninen poskiontelotulehdus paranivat. Myös vaikun muodostuminen korviin lakkasi. Ainoastaan herkkyyteni vedolle säilyi, mutta sekin aiheuttaa enää hyvin harvoin päänsärkyä.”

----------------------------------------------------------------------------------------------------

Parantumiskuvaukset Sirpa Riihimäen pro-gradu tutkimuksesta (Jyväskylän Yliopisto, 1997) ”Tänään täällä paranee joku”

 

USKON PUOLESTA
www.patmos.fi/uskonpuolesta