VOIKO RAKKAUS VIEDÄ HARHAAN?
Homoseksuaalisuus ja unohdettu moraalinäkökulma.
Pasi Turunen

 

 

 

 

 

 

Kasvatusfilosofian dosentti Tapio Puolimatka puhuu kirjassaan Kasvatuksen mahdollisuudet ja rajat lasten kasvatukseen vaikuttavista tekijöistä. Poimin johdannoksi muutaman Puolimatkan tekemän havainnon.

"Moderni ajattelu on siirtänyt moraalisen vastuun käsitteen syrjään, koska puuttuu käsitys moraalisesti oikeasta ja väärästä … Kun ihmistä ei enää kohdella morallisena olentona, vaan kokonaan ympäristönsä tuotteena, häneltä viedään samalla vapaus ja vastuu … Samalla viedään pohja yleensäkin moraaliopetukselta. Moraalisten käsitteiden ja niiden pohjalta rakentuvan moraaliopetuksen puute vie lapsilta mahdollisuuden hallita omia taipumuksiaan moraalisesti vastuullisina olentoina. Moraalisen näkökulman väistyessä tapahtuu myös vallan siirto vanhemmilta ja lapsilta asiantuntijoille ja ammattikasvattajille. Moraalinormien paikan ottavat yhteiskunta- ja käyttäytymistieteiden teoriat ja määritelmät normaalista käyttäytymisestä. Vain alan koulutus antaa riittävän tiedon normaalin kehityksen tunnuspiirteistä. Niinpä vanhemmat joutuvat varmistamaan asiantuntijoilta, että heidän lapsensa on kehittymässä normaalisti, koska useimmilta vanhemmilta oletettavasti puuttuu tarvittava tieto arvioida itse asiaa … Moraalitiedon väistyessä tunteisiin vetoava piilovaikutus korvaa tietoperäisen opetuksen moraalikasva-tuksessa. Modernit hallinnan tekniikat eivät vetoa ihmisten vastuuntuntoon, vaan ne pyrkivät tekemään ihmisistä normaaleja. Tätä mallia sovelletaan silloinkin kun on kyse käyttäytymis-piirteistä, joita on perinteisesti pidetty kuuluvina moraalisen valinnan alueeseen. Kun lapselle ei anneta moraalitietoa järjestelmällisessä muodossa, häneltä viedään myös mahdollisuus kehittää moraalista ajatteluaan, ohjata elämäänsä ja puolustaa oikeuksiaan moraalitiedon pohjalta."

Puolimatkan kirja, sen enempää kuin siitä otettu lainauskaan, eivät puhu mitään homoseksuaali-sesta käyttäytymisestä. Hänen esittämiään kasvatusfilosofisia ajatuksia voidaan kuitenkin osin soveltaa tästäkin aiheesta käytävässä keskustelussa. Analysoin pohjustukseksi ensin lyhyesti yllä oleva katkelmaa.

1) Moraalisen vastuun käsite siirretty syrjään, koska puuttuu käsitys oikeasta ja väärästä

Nykykeskustelussa on se itsepintainen piirre, että pidetään paheksuttavana esittää moraalista kritiikkiä homoseksuaalisuudesta. Väitän, että olivatpa osapuolet puolesta tai vastaan, homo-seksuaalisuutta on mahdoton irrottaa moraalisesta viitekehyksestä. Julkisessa keskustelussa kutienkin usein annetaan kuva siitä, että se, joka suhtautuu kielteisesti homoseksuaaliseen käyttäytymiseen syyllistyy moralisointiin ja syrjintään. Ja sellainenhan on itsessään pahaa ja kielteistä. Moralisoida ei saa. Paitsi moralisointia. Tuomita ei saa. Paitsi niitä, jotka tuomitsevat. Tuomitseminen on väärin. Paitsi tuomitsemisen tuomitseminen.

Jos moralisointi tarkoittaa toisen ihmisen halveksimista, olen samaa mieltä, että moralisointi on väärin. Jos taas moralisoinnilla tarkoitetaan keskustelua siitä millä perusteella jotkut asiat ovat joko oikein tai väärin on moralisointi normaali arkipäiväinen ilmiö. Jokainen moralisoi joka päivä, jatkuvasti.

Ei pitäisi olla mitään ihmeteltävää siinä, että jonkun mielestä homoseksuaalinen käyttäytyminen on väärin sen enempää kuin pitäisi ihmetellä sitä, että on ihmisiä, joiden mielestä homoseksuaalinen käyttäytyminen on oikein. Keskustelua tulisi silti käydä siitä mitä perusteita erilaisten näkökantojen puolesta ja vastaan voidaan esittää. Samoin olisi arvioitava kestävätkö esitetyt perustelut kriittisen tarkastelun. Tätä keskustelua monet homouden puolustajat, olivat he sitten homoja tai heteroja,  pyrkivät välttämään. Arvokeskustelun vältteleminen johtaa kuitenkin vain manipuloivaan piilovaikut-tamiseen. Tästä lisää tuonnempana.

2) Moraalisen näkökulman väistyessä tapahtuu vallan siirto

Puolimatkan ajatus paljastaa yhden syyn sille miksi kristityt ja hengelliset yhteisöt eivät enää tahdo saada ääntänsä kuulluksi julkisessa arvokeskustelussa. Ne edustavat dosentti Puolimatkan mainit-semaa väistyvää moraalista näkökulmaa. Julkisuus ei enää keskustele moraalisesta näkökulmasta käsin. Paitsi talouskysymyksistä. Jos siis julkinen keskustelu onnistutaan siirtämään pois moraali-kategorioista ei kirkolla ja hengellisillä yhteisöillä ole enää mitään perustetta olla mukana keskus-telussa. Nehän tuntevat teologian ja etiikan, mutta eivät suinkaan ole asiantuntijoita mitä tulee "normaalin kehityksen tunnuspiirteisiin".

Moraalisen näkökulman väistyttyä on tapahtunut vallan siirto: Studioihin tuodaan sen sijaan uudenlainen "papisto" - psykologit ja käyttäytymistieteiden edustajat - selvittämään miksi homoseksuaalisuus on niin perin juurin normaalia ja luonnollista. Tarvitaan asiantuntijoita, koska moraalisen näkökulman väistyttyä tavallisen ihmisen asiantuntemus ei riitä arvioimaan sitä mikä on normaalia ja mikä ei. Niin kauan kuin keskustellaan moraalisin termein oikeasta ja väärästä on kirkolla ja hengellisillä yhteisöillä luonteva paikkansa tässä keskustelussa. Nehän edustavat arvonäkökulmaa. Kun oikean ja väärän kategorioista luovutaan hengelliset yhteisöt menettävät paikkansa keskustelupöydässä. Kristittyjä ei sen jälkeen enää kutsuta edes samaan huoneeseen.

Johtopäätökseni tästä on se, että kristittyjen on pyrittävä tietoisesti palauttamaan keskustelu seksuaalisuudesta juuri moraalikategorioiden piiriin. Loppujen lopuksihan juuri sinne homoseksu-aalinen käyttäytyminen kuuluu, koska moraali ja etiikka ovat käyttäytymisen arvioinnin työkaluja.

3) Moraalitiedon väistyessä tunteisiin vetoava piilovaikutus korvaa tietoperäisen keskustelun moraalikysymyksissä.

Toisin sanoen tunteisiin vetoava manipulointi ottaa rationaalisen, argumentatiivisen keskustelun paikan. Ennen kuin keskustelu on päässyt edes alkamaan ne, jotka torjuvat homoseksuaalisen käyttäytymisen on pejoratiivisesti leimattu jälkeenjääneiksi, tiukkapipoisiksi, fundamentalisteiksi, fanaatikoiksi, homofobikoiksi, talibaneiksi ja ties miksi.

Luen tähän tunteisiin vetoavaan piilovaikuttamiseen myös ne monet itsestään selvinä usein lausutut hokemat, joiden pelkän ääneen lausumisen oletetaan tekevän lopun kaikista vastaväitteistä, mutta jotka lähemmin tarkasteltuna osoittautuvat vain yrityksiksi välttää homoseksuaalisen käyttäytymisen sijoittamista moraalisiin kategorioihin. Tarkoitan sellaisia usein kuultuja sloganeita kuten "Jumala rakastaa homoja", "Mitä pahaa siinä on jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan", "ei saa tuomita" tai vaikkapa "kylläpä sinä olet suvaitsematon".

Samaa sukupuolta olevien parien rekisteröity parisuhde ei ole vaikea kysymys raamatullisesti ajateltuna. Raamattu torjuu yksikantaan kaikenlaiset homoseksuaaliset suhteet. Se, että tällainen sukupuolikäyttäytyminen tapahtuu jonkinlaisessa juridisesti rekisteröidyissä puitteissa ei muuta itse ilmiön luonnetta. Vain hyvin harva rohkenee vakavissaan esittää, että Raamatusta löytyisi mitään mikä olisi tulkittavissa myönteisesti tai edes neutraalisti kun kysymyksessä on samaa sukupuolta olevien eroottis-seksuaalinen suhde. Siksi on tässä yhteydessä tarpeetonta käydä lävitse kaikkien osapuolten hyvin tuntemia aiheeseen liittyviä raamatuntekstejä. Olen käsitellyt niitä lähemmin lyhyessä kirjasessani Homoseksuaalismi – Rakkautta ja rajoja (Kuva ja Sana, 2002).

Ongelma ei ole siinä mitä Raamattu sanoo. Pikemminkin monien mielestä Raamattu ei ole lainkaan relevantti tässä kysymyksessä. Kuinka siis käydä julkista keskustelua toisten kanssa aiheesta, jossa ihmisten lähtökohdat ovat niin erilaiset? Kuinka saada toiset kuuntelemaan mitä meillä kristittyinä on sanottavana?

Mielestäni se on mahdollista, ei niinkään julistamalla ja saarnaamalla (jonka paikka on seurakunnan sisällä), vaan dialogissa haastamalla toiset ajattelemaan omien argumenttiensa seurauksia johdonmukaisesti loppuun saakka ja siten osoittaa, että niiden pohjalta rakennettu seksuaalietiikka johtaa kaaokseen. Sen jälkeen vasta on mahdollista osoittaa kuinka Raamatun pohjalta on mahdollista rakentaa johdonmukainen, toimiva ja rakkaudellinen seksuaalieettinen malli.

Toinen keskustelua vaikeuttava seikka, josta jo mainitsin, on se, että usein keskustelua ei käydä enää ymmärrettävästi argumentoiden. Argumentit on korvattu tunteisiin vetoavilla puolihuolimattomilla iskulauseilla.

Tarkastelen seuraavassa lyhyesti molempia ongelmakohtia. Olen kritisoinut lain lähtökohtia ja sen puolesta esitettyjä argumentteja lähemmin kirjasessani Homoseksualismi – rakkautta ja rajoja.

HOMOSUHTEIDEN JA PARISUHDELAIN ANALYYSIA

Maaliskuussa 2001 astui voimaan laki, joka mahdollistaa samaa sukupuolta olevien parisuhteiden rekisteröimisen. On melko epäolennaista millä nimellä näin rekisteröityä parisuhdetta kutsutaan. Jotkut väittävät, ettei kysymyksessä ole homoavioliitto. Käytännössä samaa sukupuolta olevien parisuhteet saatetaan rekisteröinnillä – lainatakseni lain omia perusteluita – "perhesuhteille merkitystä antavan lainsäädännön soveltamispiiriin." Olennaista ei ole nimi, jolla rekisteröityä parisuhdetta kutsutaan, vaan se oliko alun perinkään perusteltua julkisen vallan taholta osoittaa homoparisuhteille tällaista suosiota ja sitä myöten lain voimalla normalisoida homoseksuaalisuus ilmiönä yhteiskunnassa. Lain myötä homoparisuhde on asetettu tasavertaiseksi parisuhteen muodoksi heteroseksuaalisen avioliiton kanssa. Millä perusteella näin tehtiin onkin sitten ihan oma lukunsa. On hyvä muistaa, ettei kaikki mikä on laillista välttämättä silti ole moraalista.

Oliko perusteltua rinnastaa homosuhde tasavertaiseksi heteroseksuaalisen avioliiton kanssa?

Etiikan ja kasvatustieteentutkija, pastori Teemu Laajasalo perusteli homoparisuhteiden rekisteröimistä Helsingin Sanomien artikkelissaan 3. syyskuuta 2000 sanomalla "Historialla ei voida legitimoida nykyhetkeä. Siitä, että avioliitto on perinteisesti edellyttänyt miehen ja naisen, ei voida johtaa sitä, että näin pitäisi yhä edelleen olla." Laajasalo leimasi laajassa kirjoituksessaan rasisteiksi kaikki, jotka vastustavat homoparisuhteita ja heidän siviilivihkimystään. Nämä "hurmahenkiset fundamentalistit" ja "äkkiväärät rienaajat" eivät yksinkertaisuudessaan ymmärrä asiaa kunnolla. Tällainen kielenkäyttö on mielestäni esimerkki juuri siitä, että tunteisiin vetoava piilovaikuttaminen työntää syrjään rationaalisen keskustelun. Ajatelkaa, mitä siitä seuraisi jos minä nimittelisin homoseksuaalisia keskustelukumppaneitani "hurmahenkisiksi fundamentalisteiksi" tai "äkkivääriksi rienaajiksi". Poliittinen korrektius tuntuu olevan kovin yksipuolista Laajasalon tekstissä.

Laajasalo on periaatteessa oikeassa, ettei historia yksin riitä legitimoimaan nykyhetkeä. Silti hänen perustelunsa ovat huolimattomia ja pinnallisia. Vastapainoksi haluan viitata TIME –lehden kolumnistin Charles Krauthammerin artikkeliin vuodelta 1996 otsikolla When John and Jim say 'I do'.

"Homoliitot tulevat. Pitäisikö? Toistaiseksi avioliitto on määritelty 1) kahden 2) vastakkaista sukupuolta olevan henkilön liitoksi. Homoliittojen puoltajat väittävät, että kohdan 2 rajoitus on syrjivä ja perustuu pelkästään tapoihin ja perinteisiin tai, mikä pahinta, ennakkoluuloihin. Mutta entä rajoitus numero 1? Jos sokea perinne tai silkka ennakkoluuloisuus edellyttävät, että avioliiton solmivien on oltava vastakkaista sukupuolta, eikö ole yhtä lailla sokeaa traditionaalisuutta ja silkkaa ennakkoluuloisuutta vaatia, että avioliiton saavat solmia vain kaksi? Toisin sanoen, jos avioliitto määritellään uudestaan sulkemaan sisäänsä kaksi toisiaan rakastavaa miestä, millä ihmeen periaatteellisella perusteella se voitaisiin kieltää kolmelta toisiaan rakastavalta mieheltä?"

Krauthammerin mukaan ei ole kysymys siitä, että yhteiskunta homoliitot hyväksyttyään alkaisi hyväksyä mitä tahansa. Pikemminkin on kysyttävä millä perusteella kaikkea muutakin ei voisi hyväksyä, jos kerran homoliitot voidaan hyväksyä. Millä perusteella kahden miehen toisiaan kohtaan kokema homoseksuaalinen viehätys on ratkaisevasti parempaa ja ansaitsee yhteiskunnan suosionosoituksen, mutta kolmen homoseksuaalin ei? Tai kahden veljen? Tai äidin ja hänen aikuisen tyttärensä kokema homoseksuaalinen rakkaus?

Vuonna 1992 eduskunnan perhetoimikunta jätti oikeusministeriölle mietinnön, jossa vertailtiin lainsäätäjän suhtautumista erilaisiin perhemuotoihin. Oikeusministeriön työryhmä laati tämän pohjalta lakiehdotuksen, jonka perusteluissa todettiin mm. näin:

 "Samaa sukupuolta olevien parisuhteet eivät funktioltaan eroa muista parisuhteista. Kaikki parisuhteet, siitä riippumatta millaiseen seksiin ne perustuvat, tuottavat parikumppaneilleen turvaa, hellyttää ja emotionaalista tyydytystä … Parisuhteiden sääntely ei yhdessäkään tapauksessa perustu siihen, että suhteessa toteutetaan tietyntyyppistä seksuaalisuutta. Tämän vuoksi ei ole asiallisia syitä sille, että samaa sukupuolta olevien parisuhteet jätetään sivuun perhesuhteille merkitystä antavan lainsäädännön soveltamispiiristä."

Luin lakiehdotuksen läpi ja kysyin itseltäni hämmästyneenä: That's it? Jos nämä ovat perusteet – ja  lain varsinainen moraalifilosofinen perustelu on juuri näissä lauseissa – samaa sukupuolta olevien parisuhteiden saattamiselle perhesuhteille merkitystä antavan lainsäädännön soveltamispiiriin, niin mitä "asiallisia syitä" – kuten ehdotuksessa sanottiin - voidaan esittää toisenlaisten parisuhteiden jättämiselle saman lainsäädännön ulkopuolelle? Kuten työryhmä itse sanoo: "Kaikki parisuhteet, siitä riippumatta, millaiseen seksuaalisuuteen ne perustuvat, tuottavat parikumppaneille turvaa, hellyyttä ja emotionaalista tyydytystä."  Miksi vain homosuhteessa koettu turva ja hellyys ja emotionaalinen tyydytys ansaitsee yhteiskunnan suosion? Miksei myös insestisuhteessa koettu? Tai moniavioisessa? On turha vedota siihen, että usein insestinen suhde perustuu hyväksikäyttöön ja alistamiseen. Entä, jos osapuolet ovat täysi-ikäisiä ja molemmat tahtovat rekisteröidä parisuhteen? Kuinka, olematta täysin ulkokultainen, mikään ulkopuolinen homosuhteet hyväksyvä taho voi väittää, ettei tällainen parisuhde perustu "turvaan, hellyyteen ja emotionaaliseen tyydytykseen", jos he itse niin kokevat. Parisuhdelain perusteluhan perhetoimikunnan mietinnössä kuului: kaikki parisuhteet, siitä riippumatta minkälaiseen seksuaalisuuteen ne perustuvat… jne.

En suhtaudu kielteisesti homoseksuaalisuuteen siksi, että kokisin vihaa tai vastenmielisyyttä tai selittämätöntä pelkoa homoseksuaaleja kohtaan. Punnittuani erilaisia argumentteja puolesta ja vastaan olen tullut siihen johtopäätökseen, että homosuhteiden puolesta esitetyt ovat kestämättömiä – niin raamatullisesti kuin moraalisfilosofisestikin.

Myönnän toki, että tarkastelen asiaa kristillisen maailmankatsomuksen valossa. Mutta edellä esittämäni argumentit eivät ole teologisia. Siksi kukaan ei voi niitä perustellusti sivuuttaa vetoamalla vain siihen, että minä satun olemaan kristitty. Niin tehdessään vastapuoli pyrkisi vain taktikoimaan ja pelaamaan ihmisten tunteilla vastaamatta esitettyihin argumentteihin.

ISKULAUSEIDEN ANALYYSIA

Lupasin alussa käsitellä myös eräitä tunteisiin vetoavia iskulauseita, joita usein kuulee. Kirjassani on tätäkin aluetta käsitelty lähemmin. Itseäni huolestuttaa se, että iskulauseet ottavat liian helposti rationaalisen keskustelun paikan ikään kuin näiden sloganeiden pelkkä ääneen lausuminen riittäisi osoittamaan toisen olevan väärässä. Käsittelen vain muutaman yleisimmän. Sloganeilla keskusteleminen on juuri sitä tunteisiin vetoavaa piilovaikuttamista, joka astuu kuvaan mukaan silloin kun moraalinäkökulma sivuutetaan.

Ensiksi hyvin yleinen vetoaminen suvaitsevaisuuteen.

"On suvaitsematonta tuomita homous ja olla hyväksymättä toista ihmistä." Tämä väittämä olettaa, että suvaitsevaisuus edellyttää toisen ihmisen kaikkien ajatusten ja tekojen hyväksymistä. Tällainen johtaa täysin mahdottomaan tilanteeseen. Erimielisyys olisi aina tulkittava suvaitsemattomuudeksi. Opettajat olisivat suvaitsemattomia, kun eivät hyväksy kaikkia koevastuksia oikeaksi tai jättävät jälki-istuntoon lunttaamisesta. Tosi asiassa suvaitsevaisuus edellyttää erimielisyyttä. Jos sekä minä että ystäväni molemmat pidämme jazz-musiikista, en kai minä sano, että me suvaitsemme toistemme musiikkimakua?

Suvaitsemattomuutta ei ole ilmaista perusteltu erimielisyytensä. Suvaitsemattomuutta on kohdella toista ihmistä alentavasti ja halveksuen ikään kuin hänellä ei olisi oikeutta mielipiteisiinsä. Suvaitsemattomuutta on nimitellä ja leimata keskustelukumppaniansa halveksivasti vaikkapa ”fundamentalistiksi” tai ”hintiksi”.

Jotkut korostavat sitä, että kristityn tulee vain rakastaa. Tuomita ei saa. Populaarissa keskustelussa on helppo tällä tavoin sotkea keskenään viimeinen (kadotus)tuomio sekä toisaalta oikean ja väärän välillä tapahtuva rajan vetäminen, ja antaa näin se kuva, että toinen ilmaistessaan kielteisen vakaumuksensa homoseksuaalisuudesta yrittää muka asettua Jumalan asemaan. Mikään ihmisyhteisö ei voi elää ilman erottelua oikean ja väärän välillä. Tässä mielessä jokainen ihminen, kristitty ja ei-kristitty ”tuomitsee” päivittäin. Jeesuskin suorastaan edellyttää tällaista. Pelkästään sen sanominen, että on väärin tuomita on sekin jo tuomitsemista. Kenelläkään ihmisellä ei ole oikeutta lausua kadotustuomiota. Jumalalla yksin on tämä oikeus. Mutta oikean ja väärän erottaminen toisistaan kuuluu normaaliin ihmiselämään eikä siinä ole mitään rakkaudetonta itsessään.

 Eettisten valintojen tekemistä ei myöskään pidä sotkea vihanlietsontaan.

"Mitä pahaa siinä on, että kaksi ihmistä rakastaa toisiaan?" Tämän sloganin kylkiäisenä tulee usein viittauksia homoseksuaalien arkielämään: yhteisiä illan viettoja, TV:n katselua, kaupassakäyntiä jne. Tarkoitus on osoittaa, ettei kysymys ole pelkästä seksistä. Vaikka tämä onkin totta olen pannut merkille, että yksi yleisimpiä ääneen lausumattomia virheolettamuksia  lienee se, että homoseksuaalisuudesta yritetään puhua aivan kuin sillä ei olisi mitään tekemistä tietyntyyppisen sukupuolikäyttäytymisen kanssa.

Jos homoseksuaalisuutta ovat yhteiset kodin askareet ja elokuvaillat, niin eikö samalla johdonmukaisuudella vaikkapa isän ja pojan kalareissu pitäisi ymmärtää insestiksi? Arjen askareissa näkyvä välittäminen on aivan yhtä arvokasta homojen kuin heterojenkin kesken. Mutta homoseksuaalisuutta ei voi irrottaa sukupuolisen käyttäytymisen viitekehyksestä. Sitä paitsi jos rakkaus legitimoi suhteen kuin suhteen, niin miksi rajata suhde kahteen? Miksei yhtä hyvin kolme tai viisi, jotka rakastavat toisiaan?

"Homoseksuaalisuutta on aina esiintynyt" tai "homoja on aina ollut". Tähän sisältyy kahtalainen viesti. Ensiksi, koska homoseksuaalisuutta on esiintynyt kaikkina aikoina sen on oltava luonnollista ja siksi moraalisesti hyväksyttävää. Toiseksi, riippumatta siitä mitä itse kukin pitää oikeana ja vääränä, ihmiset kaikesta huolimatta tekevät ja elävät niin kuin itse tahtovat. Tämä on tyypillinen "jotakin on – jotakin pitäisi olla" –virhe. Kuitenkin siitä miten asiat ovat ei voida päätellä miten asioiden tulisi olla, eikä siitä miten ihmiset kulloinkin käyttäytyvät voida päätellä sitä miten heidän tulisi käyttäytyä. Homofobikkoja, valehtelijoita ja varkaitakin on aina ollut. Mitä tästä pitäisi päätellä? Että nämä ilmiöt pitäisi hyväksyä?

Antropologia on deskriptiivistä. Se kuvailee ihmisyksilöiden ja yhteisöjen parissa vallitsevaa käyttäytymistä. Etiikka sen sijaan on preskriptiivistä eli määräävää. Se määrittelee miten yksilöiden ja yhteisöjen tulisi käyttäytyä, jotta hyvä elämä olisi mahdollista. Vaikka jotain esiintyisi yleisesti, ei se välttämättä kerro mitään siitä kuinka ilmiöön olisi suhtauduttava, onko kyseinen ilmiö hyväksyttävää vaiko paheksuttavaa.

"Homoseksuaalisuus on synnynnäistä." Tästä ei toistaiseksi ole mitään näyttöä. Erilaiset synnynnäisyysargumentit on torjuttu tri Olli Ståhlströmin - joka itse on homoseksuaali - väitöskirjassa Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu. Huomionarvoinen on myös aivotutkija neurologi Markku T. Hyypän kommentti kirkon Yhteysliikkeen toimesta julkaistussa kirjassa Synti vai Siunaus:

”Läpimurtoa homoseksuaalisuuden tieteellisessä selittämisessä ei ole edelleenkään tapahtunut. Viime vuosina julkaistut alkuperäistutkimukset ja katsaukset viittaavat päinvastoin siihen, että sukupuolisen suuntauksen biologisessa selittämisessä on ajauduttu innostuksesta näivettymiseen … Seksuaalinen suuntautuminen voi myös muuttua tai painottua ajan kuluessa … Kylmästi on todettava, että homoseksuaalisuutta biologisoivat tutkimukset ovat yllättävän usein väärennöksiä … Periytyvyyteen uskovien päättelyketjussa on suuria teoreettisia aukkoja. Mahdollisuuksia on niin paljon, että homogeenistä puhuminen on pelkkää tieteisuskoa.”

Asialla ei loppujen lopuksi edes ole merkitystä: Miksi homoseksuaalin, jonka mielestä homoudessa ei ole mitään väärää pitäisi olla kiinnostunut siitä onko kysymyksessä synnynnäinen vai itse valittu asia? Jos homoseksuaalisuudessa ei ole mitään väärää keskustelu synnynnäisyydestä on epäolennaista.

Asian toinen puoli on, ettei moraalinen vastuu myöskään katoa mihinkään mahdollisen synnynnäisyyden myötä. Jos nimittäin homous paljastuisi joskus kiistatta synnynnäiseksi mitä siitä olisi pääteltävä? Sekö, että  homoseksuaali ei kykene hillitsemään sukupuoliviettiään, vai se, että hänen ei sen vuoksi edes tarvitse itseään hillitä? Mikäli se merkitsisi kykenemättömyyttä sukupuoliseen itsehillintään meidän olisi kaiketi pidettävä sitä aika vaarallisena asiana. Kuitenkin homoseksuaalit ovat aina halunneet taistella sitä väärinkäsitystä vastaan, että homosuhteissa olisi kysymys vain seksistä. Myös monet homot tuomitsevat sukupuolisen hillittömyyden niin homo- kuin heterosuhteissa. Tämä ei olisi mahdollista mikäli synnynnäisyys johtaisi itsehillinnän menettämiseen. Ja vaikka homoseksuaalisuus olisikin synnynnäistä (mikä toistaiseksi on tieteellisesti todistamatta), jää se, miten henkilö seksuaalista suuntautumistaan toteuttaa (irtosuhteissa tai vakiintuneessa parisuhteessa tai pidättyväisyydessä) loppujen lopuksi hänen omaan päätäntävaltaansa. Tässä mielessä homoseksuaalinen käyttäytyminen on aina viime kädessä henkilön oma valinta! Ja sellaisena se kuuluu moraalisen arvioinnin piiriin, niin kuin kaikki muukin ihmiskäyttäytymisen arviointi.

"Homoseksuaalisuus on kuin vasenkätisyys tai ihonväri. Ihmisten asettaminen eriarvoiseen asemaan tällaisin perustein on rasismia." Tämä rinnastus, vaikkakin kovin yleinen, ontuu todella pahasti. Ensiksi, se lepää vielä todistamattoman ja kyseenalaisen oletuksen varassa homoseksuaalisuuden synnynnäisyydestä. Toiseksi, on paha periaatteellinen virhe rinnastaa homoseksuaalisuus, jolla on välitön yhteys ihmisen käyttäytymisen, johonkin jolla ei tällaista yhteyttä lainkaan ole. Homoseksuaalinen käyttäytyminen kuuluu ihmisen sukupuolikäyttäytymisen alueelle. Ihonvärillä, vasenkätisyydellä tai muulla vastaavalla seikalla ei ole lainkaan yhteyttä siihen miten ihminen käyttäytyy. Fyysisyyteen liittyvät ominaisuudet ovat amoraalisia: Ne eivät ole oikein tai väärin . Ne vain ovat. On oikein kutsua rasismiksi ja syrjinnäksi sellaista mikä perustuu kiistattomasti synnynnäiseen ja muuttumattomaan biologiseen ominaisuuteen (kuten sukupuoli, ihonväri tms.), jolla ei sinänsä ole mitään vaikutusta ihmisen käyttäytymiseen. Homoseksuaalisuus ei täytä mitään näistä edellytyksistä. Samasta syystä voidaan arvostella sitä, että kansainvälinen homopoliittinen liike eri etujärjestöineen (esim. Seta) pyrkii luomaan kuvaa itsestään ihmisoikeusjärjestöinä. On perusteetonta puhua rasisimista ja syrjinnästä silloin, kun ihmisen käyttäytymien, joka ei ole synnynnäistä, muuttumatonta, eikä perustu biologiseen ominaisuuteen, on moraalisen arvioinnin kohteena. 

"Jumala rakastaa homoja." Tätä homoteologista argumenttia en epäile lainkaan. Mutta tämän argumentin heikkous on siinä, että sillä voidaan legitimoida mitä tahansa. Jumalan näet rakastaa kaikkia ihmisiä. Argumentin ongelman voi ymmärtää jos kysyy, että eikö Jumala rakasta homofobikkojakin? Tarkoittaako se, että Jumala hyväksyy homoseksuaaleihin kohdistuvan väkivallan? Jos ei, niin silloinhan se, että Jumala rakastaa homoseksuaaleja ei myöskään välttämättä tarkoita sitä, että hän hyväksyy homoseksuaalisen käyttäytymisen.

"Mikä sinä olet tuomitsemaan toisia. Et sinäkään synnitön / täydellinen ole." Tämä argumentti pyrkii osoittamaan toisen ulkokultaisuuden. Niin hurskaalta kuin tämä slogani kuulostaakin sen ainoa tarkoitus on saattaa toinen hämilleen ja tehdä asiallisestakin keskustelusta loppu. Kokeilkaapa tätä argumenttia ensi kerralla, kun jäätte poliisin tutkassa kiinni: "Konstaapeli, ette tekään täydellinen ole." Jos synnittömyys ja täydellisyys asetetaan ehdoksi eettiseen keskusteluun osallistumiseksi silloin loppuu kaikki keskustelu lyhyeen.

Tämä argumentti sitä paitsi on itsessään ulkokultainen. Voisin kysyä sen esittäjältä: "Oletko sinä täydellinen?" Jos nimittäin minä en saa "tuomita" toisia epätäydellisyyteni vuoksi, miksi toinen yhtä lailla epätäydellinen saa tuomita minua siitä, että minä hänen mielestään tuomitsen toisia?

Kutsun tällaisia argumentteja "tuutulauluiksi". Niiden ainoa tehtävä on saattaa toinen osapuoli hämilleen. Tämä argumentti ontuu vielä siksikin, että se kääntää keskustelun pois itse asiasta keskustelijoihin (ad hominem). Olennaista ei ole se mitä minä tai toinen on, vaan onko keskusteltava ilmiö (uiminen, pyöräily, varastaminen, valehtelu) moraalisesti oikein tai väärin.

LOPPUAJATUKSIA

Jumala rakastaa homoseksuaaleja. Myös meidän tulisi rakastaa heitä. Me rakastamme heitä kohdellessamme heitä tasavertaisina ihmisinä, osoittaen heille miehinä ja naisina kaikkea sitä kunnioitusta, joka heille miehinä ja naisina kuuluu.

Uskon, että me rakastamme heitä oikein myös silloin kun pidämme heitä sukupuolikäyttäytymisen alueella moraalisesti vastuullisina yksilöinä ja puhumme homoudesta nimenomaan moraalisin termein. Homoseksuaalinen käyttäytyminen ei ole sairautta. Se on syntiä. Puhua synnistä on tapa ilmaista kristillistä moraalikritiikkiä sen suhteen minkälaista käyttäytymistä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa olisi pidettävä sopimattomana.

Viittaan vielä alussa mainitsemaani kasvatusfilosofian dosentti Tapio Puolimatkan kirjaan, joka, kuten jo sanoin, ei tosin lainkaan puhu homoseksuaalisuudesta, mutta josta silti olen löytänyt eräitä ajatuksia moraalisen vastuullisuuden merkityksestä ihmisyydelle.

Moraalinen vastuullisuus koskettaa ihmisyyttä hyvin syvästi. Tapio Puolimatka viittaa Viktor Franklin huomioihin todetessaan:

"Kun ihmisen käyttäytyminen johdetaan pelkästään oppimisprosesseista tai psykodynaamisista kehityskuluista, biokemiallisista tai yhteiskunnallis-taloudellisista tekijöistä, vastuu siirretään ihmiseltä olosuhteille. Kun vastuu vyörytetään psykodynaamisille mekanismeille tai ehdollistaville prosesseille, ihmiseltä riistetään olennainen osa hänen ihmisyydestään. "Ihmisen olemukseen ei kuulu ainoastaan vapaus tulla syylliseksi, vaan myös vastuu kasvamisesta oman syyllisyytensä yläpuolelle" [Frankl toteaa]… Niin kauan kuin ihminen pystyy tarkastelemaan asioita sellaisesta näkökulmasta, joka erottaa oikean ja väärän, hyvän ja pahan, ihmisen toiminta on moraalisesti vastuullista. Valintoja tehdessään hänellä on enemmän tai vähemmän arvokkaita vaihtoehtoja arvottomien ja tuhoavien lisäksi. Jokaisen valintansa kautta hän vie omaa persoonallisuuttaan ja luonnettaan tiettyyn suuntaan, koska jokainen valinta omalta osaltaan ratkaisee, millainen ihminen hänestä tulee. Biologisia, psykologisia ja sosiologisia näkökulmia voidaan tietysti käyttää apuna pohdittaessa toimintasuosituksia käytännön kasvattajille. On kuitenkin virhe luopua kokonaan moraalisista arvosteluperusteista. Moraalisesti väärän käyttäytymisen ymmärtäminen vaikeasti parannettavaksi luonnesairaudeksi ilman minkäänlaista moraalista näkökulmaa vie poikkeaviksi luokitelluilta ihmisyyden. Ilman moraalista olemusta heillä ei ole vapautta eikä vastuuta. He ovat pelkkiä hoidokkeja, jotka eivät itse pysty päättämään omasta elämästään.”

Sanoessamme kristittyinä, että homoseksuaalinen käyttäytyminen on syntiä emme suinkaan halveksi ketään tai lietso vihaa. Pikemminkin kieltäydymme siten riistämästä homoseksuaaleilta lähimmäisiltämme heille luomisen perusteella kuuluvan ihmisyyden. Pitäessämme homoseksuaaleja lähimmäisiä moraalisesti vastuullisina omasta sukupuolikäyttäytymisestään kohtelemme heitä siten vapaina ja vastuullisina ihmisinä, jotka pystyvät päättämään omasta elämästään. Se on rakkautta. Silloin emme paapoen asetu heidän yläpuolelleen, vaan kohtelemme heitä tasavertaisesti – niin kuin haluamme itseämmekin kohdeltavan.

Vanhahtava puhe synnistä edellyttää asioiden tarkastelua juuri moraaliselta näkökulmalta, ja on siksi hyvin moderni ja toisen ihmisyyttä kunnioittava tapa lähestyä myös kysymystä ihmisen seksuaalisuudesta. Se kunnioittaa toisen ihmisyyteen kuuluvaa kykyä tehdä omaa elämäänsä koskevia arvovalintoja.