Meillä uskovilla on eräitä hyvää tarkoittavia, mutta samalla enemmän
tai vähemmän harhaanjohtavia sanontoja. Yksi sellainen on: "Ei ole
pieniä eikä suuria syntejä - kaikki synnit ovat Jumalan silmissä
samanlaisia". Ymmärrän kyllä mihin kyseisillä lauseilla tähdätään: kaikki synnit ovat kadottavia
syntejä, ja ulkokultaisuus on tuomittavaa. Mutta tämä ajatus ei
hyvästä tarkoitusperästään huolimatta ole ongelmaton. Se antaa
liian yksinkertaistetun kuvan asioista ja johtaa siksi ajattelua harhaan.
Toinen, edelliseen
perustuva, tai sen kaltainen lausahdus on: "Koska olemme kaikki
Jumalan edessä yhtälailla syntisiä ei meidän tulisi tuomita toisia."
Kun joku ehättää arvostelemaan tiettyjä käyttäytymismalleja,
jotka Raamattukin kiistatta osoittaa synniksi, joku laukaisee helposti, että
oikeastaan me kaikkihan olemme yhtälailla syntisiä Jumalan edessä, koska
"kaikki synnit ovat Jumalan silmissä samanlaisia". Jos siis et eläkään
irtosuhteissa, mutta olet
ajatellut tai puhunut pahaa toisista olet ihan yhtälailla syyllinen kuin kuka tahansa.
Näin ymmärrettynä ajatusta kaikkien syntisyydestä käytetään
väärin ja huolimattomasti. On totta, että yleisellä tasolla olemme kaikki syntisiä ja rikkoneet
Jumalaa vastaan monin tavoin. Sen sijaan on täysin väärin väittää, että
kaikki synnit olisivat edes Jumalan silmissä samanlaisia. Tällainen ajatus
on sekä epäraamatullinen että eettisesti arveluttava. Raamatun mukaan
synneillä on eroa. Lisäksi eivät suinkaan kaikki "tuomitsijat"
ole ulkokultaisia, vain siitä yksinkertaisesta syystä, että
kaikki ovat syntisiä.
Raamattu tekee eron erilaisten syntien välillä
Jo vanhassa testamentissa eri syntejä kohdeltiin eri tavalla. Joistakin
langetettiin kuolemantuomio joistakin ei. Toisista synneistä riitti
rituaalinen kylpy tai joutuminen karanteeniin yhteisön ulkopuolelle. Mikäli
kaikki synnit olisivat olleet Jumalan silmissä samanlaisia tällainen
jaottelu olisi perin kummallinen. Tärkeää on huomioida, että Jumala itse
oli tällaisen erottelun takana. Siksi Mooseksen laki käsittelee rikkomuksia hyvin eri tavalla riippuen teon laadusta ja tekijän
motiivista.
Vanhan testamentin profeetat kutsuivat Jumalan lakia rikkonutta kansaa
parannukseen. Profeetta Hesekiel nuhtelee Jerusalemia siitä, että sen synnit
ovat iljettävämpiä kuin Samarian ja Sodoman: "Niinpä kanna myös
sinä häpeäsi ... sinun syntiesi takia, kun olet menetellyt vielä kauhistuttavammin
kuin he, ovat he vanhurskaampia kin sinä." (Hes. 16:52).
Sekä arvostettu englanninkielinen New King James -käännös, että uusi suomalainen
(-92) sanovat, että Jerusalemin synnit "ovat iljettävämpiä kuin"
Samarian ja Sodoman. Jo aiemmin profeetta oli nuhdellut kansaa siitä, että
se oli rikkonut Jumalaa vastaan jopa "jumalattomammin kuin pakanat ja
... maat, jotka ovat sen ympärillä" (Hes. 5:6).
Vastaavanlaisia esimerkkejä voisi yksin Vt:sta poimia kasapäin. Kaikki
synnit eivät ole samanlaisia.
Mutta myös uudessa testamentissa rikkomuksilla ymmärretään olevan eroa.
Apostoli Johannes kirjoittaa Pyhässä Hengessä: "Jos joku näkee
veljensä tekevän syntiä, joka ei ole kuolemaksi, niin rukoilkoon, ja hän
on antava hänelle elämän, niille nimittäin, jotka eivät tee syntiä,
kuolemaksi. On syntiä, joka on kuolemaksi; siitä minä en sano, että
olisi rukoiltava. Kaikki vääryys on syntiä. ja on syntiä, joka ei ole
kuolemaksi." (1 Joh. 5:16). Teologeilla on erilaisia käsityksiä
siitä mitä tarkoitetaan synneillä, jotka ovat kuolemaksi ja synneillä,
jotka eivät sitä ole. Mistä tässä jaottelussa on kysymys ei kuitenkaan
ole käsiteltävän aiheen kannalta nyt olennaista. Sen sijaan on olennaista
havaita, että Jumalan omassa sanassa tehdään tällainen ero syntien välillä.
Apostoli Paavali toteaa: "Sillä kaikkien meidän pitää
ilmestymän Kristuksen tuomioistuimen eteen, että kukin saisi sen mukaan,
kuin hän ruumiissa ollessaan on tehnyt, joko hyvää tai pahaa."
(Room. 5:10). Jumalan Poika itse ei suinkaan pidä kaikkia syntejä
yhtäläisinä, vaan näkee niissä "aste-eroja". Jeesus sanoo
Pilatukselle: "...Sen tähden on sen synti suurempi,
joka jätti minut sinun käsiisi" (Joh. 19:11). Hän myös nuhtelee
eräitä kaupunkeja kovasydämisyydestä ja toteaa: "...Tyyron ja
Siidonin ... Sodoman maan on tuomiopäivänä oleva helpompi kuin sinun."
(Matt. 11:22, 24). Helpompi? Miksi? Koska synneillä on eroa.
Ajatuksissa tehdyt synnit ovat tekosyntien taustalla. Murhat
ja aviorikokset saavat alkunsa sydämestä. Ajatuksissa tehdyt synnit
riittävät hukuttamaan ihmisen sammumattomaan helvetin tuleen. Mikä tahansa
synti riittää siihen. Ajatuksissa koetut kiusaukset eivät silti vielä ole
ajatuksien tasolla tehtyjä syntejä. Tämä ero on syytä pitää mielessä.
Lisäksi ajatussynneillä ja tekosynneillä on sellaisenaankin eroa. Siinä
missä ajatussynnit ovat vahingollisia vain itselle (olettaen, että ne
pysyvät ajatuksien tasolla), tekosynnit vahingoittavat myös toisia. Ehkäpä
juuri tästä syystä Vanhassa liitossa ketään ei kivitetty haureellisten
tai vihaisten ajatusten vuoksi.
"Kaikki synnit ovat Jumalan edessä samanlaisia ja kaikki ovat
yhtälailla syntisiä" on vain
yleisluontoinen raamatullis-teologinen totuus siitä, että kaikki ihmiset ovat syntisiä.
Ja se mitä siitä seuraa ei ole, että kaikkien olisi syytä pitää suunsa
kiinni, kun puhutaan juopottelusta tai epäjumalanpalvelemisesta tai
avionrikkomisista tai esiaviollisesta seksistä tai avoliitoista, vaan että
jokainen keskustelija on siinä missä toisetkin, omien syntiensä tähden (mitä tahansa ne
eriteltyinä ovat - Jumala yksin tietää) ansainnut Jumalan vanhurskaan vihan
ja saa parannukseen nöyrtyessään lahjaksi pelastuksen uskomalla Jeesukseen
ja hänen vereensä. Yleinen syntisyytemme asettaa meidät kaikki
yhtäläiseen asemaan Jumalan edessä pelastuksen tarpeemme kanssa. Koska
kenelläkään meistä ei ole millä itse sovittaa syntejämme olemme yhtä
velallisia riippumatta siitä onko syntejä vähän tai paljon, olivatpa ne
suuria tai pieniä. Emme tämän vuoksi myöskään voi lausua kadotustuomiota
kenenkään kohdalla, sillä "yksi on lainsäätäjä ja tuomari, hän,
joka voi pelastaa ja hukuttaa..." (Jaak. 4:12)
Johtopäätös tästä kaikesta on , että kaikki synnit
eivät suinkaan ole samanlaisia. Synneillä ja syntisillä on eroa. Koska kaikki ovat
tehneet syntiä kaikki ovat yhtäläisesti syntisiä yleisellä tasolla, mutta
eivät partikulaarisella tasolla yhtälailla syyllisiä. Tästä johtuen ei
Suomen oikeuslaitoskaan tuomitse ketään vankilaan vain siksi, että "kaikkihan
ovat potentiaalisesti murhaajia" (vankilat ovat jo ilmankin
täynnä). Samoin ei myöskään se mitä ihminen oletetusti
"potentiaalisesti" on estä häntä toimimaan oikeuden tuomarina.
Ihmisiä tuomitaan vain aktuaalisista - tehdyistä - rikoksista. Jumalakaan ei tuomitse viimeisellä
tuomiolla ketään synneistä, joita he eivät ole tehneet. Ketään ei
tuomita "potentiaalisista synneistä". Ainoastaan siitä mitä he
ruumiissa ollessaan ovat tehneet (Room. 5:10), "kukin tekojensa
mukaan" (Ilm.22:13).
Koska Pyhä Henki Jumalan sanassa tekee tällä tavalla erotuksen eri
syntien suhteen ei meidänkään tule kuvitella, että kaikki synnit ovat
aivan samanlaisia tai että kaikki ovat täysin samassa merkityksessä
syntisiä.
Olen edellä pyrkinyt osoittamaan, miksi mielestäni ajatus kaikkien syntien
"tasa-arvoisuudesta" on epäraamatullinen. Mutta totesin alussa,
että ajatus on myös eettisesti arveluttava.
Syntien tasapäistämisen eettinen arveluttavuus
Onko joku todella, ihan oikeasti, sitä mieltä, että lapsen
seksuaalisella hyväksikäytöllä ja kokeissa lunttaamisella ei ole moraalisesti, saatikka Jumalan silmissä
mitään eroa? Sellainen, joka näin ajattelee kannattaa kiertää kaukaa
mikäli hän tulee vastaan kadulla. Vaikka takana on sinänsä kunnioitettava
pyrkimys välttää ulkokultaista tuomitsemista johtaa ajatus kaikkien syntien
tasapäistämisestä eettisesti arveluttavaan lopputulokseen: niin sanotut
"pienet synnit" eivät tule entistä vakavammiksi, pikemminkin ne
"suuret synnit" tulevat vähemmän vakaviksi: jos tikkarin
varastaminen kaupasta on yhtä suuri synti, kuin vaikkapa aviorikos, niin
tämän seurauksena aviorikos on yhtä pieni synti kuin tikkarin varastaminen!
Se miten kristityt toisinaan käyttävät ajatusta kaikkien syntien
samanlaisuudesta osoittaa kuinka maailmalliseksi joidenkin uskovien ajattelu
on mennyt. Ketään tai mitään ei saisi tuomita. Kaikenlainen moraalinen
kriittisyys tulkitaan ulkokultaisuudeksi sillä perusteella, että
"kaikkihan me olemme syntisiä". Erityisesti juuri eettistä
koskemattomuutta nauttivien moraalikysymysten kohdalla, kuten abortti ja
homoseksualismi.
Mutta jos moraalisten arvostelmien
lausuminen tehdään tällä perusteella luvattomaksi tyrehdyttäisi se kaiken
keskustelun. Se ei ainoastaan tekisi loppua eettisestä keskustelusta. Se
tekisi lopun oikeuslaitoksesta ja jopa lasten kasvatuksesta. Tuomarit ja
lautamiehethän ovat itse ihan yhtä syntisiä kuin rikolliset, joita he
tuomitsevat. Vai ovatko sittenkään? Isät ja äidit ovat samalla tavalla syntisiä kuin lapset,
joita he nuhtelevat pahasta. Mikä johtopäätös meidän olisi tästä
kaikesta vedettävä?
Onko kaikenlainen Raamattuun perustuvien eettisten arvostelmien lausuminen
ulkokultaisuutta?
Tuomitsemista ja ulkokultaisuutta vaiko mustamaalausta ja
manipulointintia
Väitteellä syntien tasapäistämisestä on pyritty kiinnittämään
huomiota ulkokultaisuuden ongelmaan. Ulkokultaisellahan ei yleisen
moraalitajun perusteella tuntuisi olevan oikeutta tuomita toisia, jos hän itse syyllistyy
vastaavaan mistä toisia arvostelee. Tähän on helppo
yhtyä.
Mutta sinänsä
oikeutettuun ja ymmärrettävään ajatukseen sisältyy ilmeisiä ongelmia,
kun sitä aletaan syntien tasapäistämisen nimissä soveltamaan liian
yleiselle tasolle. Koko ajatus kääntyy silloin peitellyn
vallankäytön ja mustamaalauksen välineeksi. Vallankäytön, koska sen
ainoana pyrkimyksenä on vaientaa toinen, ikään
kuin "läimäyttämällä kasvoihin" häntä hänen omalla
syntisyydellään.
Peitellyn, koska se ei tapahdu rationaalisesti argumentoiden, vaan tunteisiin vetoavan manipuloivan ja vihjailevan
piiloviestinnän avulla: tuomitsijan pitäisi tuntea häpeää omasta
oletetusta ulkokultaisuudestaan. Kysymyksessä on lähemmin tarkasteltuna mustamaalaaminen, koska
tällaisen vihjailun takana ei useinkaan
ole mitään konkreettista, ja syytös ilman näyttöä on panettelua.
Olenkin koettanut
miettiä mitä oikein tarkoitetaan sillä, että keskustelussa, jossa käsitellään
jotain eettisesti arkaa tai poliittisesti epäkorrektia aihetta sanotaan
yhtäkkiä "emmehän me voi ketään tuomita, koska kaikki
olemme syntisiä"? Kenties tarkoituksena on osoittaa keskustelukumppanin
ulkokultaisuus. Se riistäisi häneltä toisten silmissä moraalisen
oikeutuksen sanoa mitään toisten käyttäytymisestä. Mutta onko tällaisella vihjailulla
todella mitään
pohjaa? Kenties tarkoitus on vain nöyrästi myöntää, että kaikki
ovat tavalla tai toisella rikkinäisiä Jumalan edessä.
Jos kysymys on ensin
mainitusta silloin lausahdusta käytetään argumenttina ja sen esittäjä
ilmeisesti tarkoittaa, että toinen
keskustelija itsekin syyllistyy jollakin tasolla siihen mistä toisia arvostelee. Mutta mistä hän voi
sellaista tietää? Hän vain olettaa että näin on. Mutta millä perusteella? Jos hänellä
ei ole mitään todellista tietoa asiasta miksi hän vihjailee moisesta?
Silloinhan hänen
väitteensä on pelkkää ennakkoluuloihin ("rasismia"?) perustuvaa panettelevaa mustamaalaamista. Sellaisen paikka ei
ole asiallisessa keskustelussa. Jos vihjauksen oikeutukseksi arvellaan
riittävän ihmisten yleinen syntisyys - kysymyksessä on siis, jonkinlainen yleisinhimillinen "antroploginen
arvaus" ja tilastollinen todennäköisyys - niin silloinhan vihjailijan
itsensä olisi ihan ensimmäisenä suljettava suunsa ja poistuttava
pöydästä: mikä oikeus hänellä on tuomita toisen tuomitsemista? Sellainen vasta ulkokultaista
olisi. Hänhän on
yhtälailla syntinen kuin tuo tuomitsija.
Mutta oletetaan keskustelun vuoksi, että vihjauksilla ulkokultaisuudesta
on jotain todella perää. Jos joku on ulkokultainen arvostellessaan toisia heidän synneistään hän
on omaksi vahingokseen ulkokultainen, mutta saattaa silti olla aivan oikeassa
siinä mitä hän sanoo. Vai eikö ulkokultaisuus ole tuomittavaa, vaikka joku
ulkokultainen tuomitsisi ulkokultaisuuden ulkokultaisesti?
Kuvitellaan, että minä olisin poliisi, joka
virka-ajan ulkopuolella toisten tietämättä ryöstelen pankkeja. Sitten
minut kutsuttaisiin radioon keskustelemaan varastamisesta. Suorassa lähetyksessä
minä tietysti tuomitsen varastamisen ja
perustelisin näkemykseni erinäisin moraalisin ja raamatullisin
(kristittynä) argumentein. Sanoohan jo Jumala, että "älä varasta". Kaikki menee
hyvin siihen saakka, kunnes joku soittaa suoraan lähetykseen ja paljastaa
nähneensä minut ryöstelemässä pankkeja. Tilanne muodostuu
kestämättömäksi kannaltani. Lähetys on osaltani ohi. Sinivuokot poimivat
minut studion ovelta kyytiin ja vievät tiilenpäitä lukemaan. Mutta seuraako tästä se, että koska
olin ulkokultainen argumenttini olivat huonot? Ei tietenkään! Vaikka olin
partikulaarisella tasolla yhtälailla syntinen, kuin ne, joiden varastamista arvostelin tosiasiaksi
jää, että varastaminen on silti väärin. Kenelläkään ei ole edelleenkään
moraalista oikeutta ottaa luvatta toisen omaa, vaikka minä jäin kiinni niin
varastamisesta kuin ulkokultaisuudestakin.
Kun siis arvokeskustelussa joku heittää ilmaan ajatuksen kaikkien
syntisyydestä herättää se kysymyksen: Entä sitten? Nytkö saamme kaikki
varastaa ja käydä vieraissa, koska kaikilla muka on luurankoja kaapeissa?
Ensiksi, kaikilla ei ole luurankoja kaapeissaan. Sellaisesta vihjaileminen on,
kuten edellä sanoin, panettelua. Toiseksi, jos keskusteluun
osallistuukin joku ulkokultainen, niin hänen argumenttinsa voivat olla
täysin päteviä ja jossakin toisessa tilanteessa joku toinen henkilö, joka
ei ole ulkokultainen voisi käyttää täysin samoja argumentteja. Argumentit
eivät ole ulkokultaisia - ihmiset ovat jos ovat. Kolmanneksi, on myös tehtävä ero synnin ja kiusauksen välillä. Esimerkiksi
kleptomaani, joka kamppailee varastamiseen liittyvän taipumuksensa kanssa,
mutta kieltäytyy moraalisen tai raamatullisen vakaumuksensa tähden
toteuttamasta taipumustaan ei ole ulkokultainen tuomitessaan varastamisen
synniksi.
Tarkoitanko tällä kaikella sitä, että ulkokultaisuus ei ole mitään?
En suinkaan. Uskon aika pitkälle ajatuksieni kulkevan samoja latuja kuin
useimmilla: ulkokultaisella henkilöllä ei ole varaa tuomita toisia. Syytä
olisi ensin laittaa omat asiat kuntoon ja sitten vasta miettiä toisten
tekemisiä. Jeesuskin varoitti ulkokultaisesta tuomitsemisesta ja totesi,
että on ensin otettava tukki pois omasta silmästä ja vasta sitten näkee
ottaa tikun pois veljen silmästä (Matt. 7:1-5). Tämäkään sana ei tyystin
kiellä kaikkea tuomitsemista. Se tuomitsee väärämielisen ja ulkokultaisen
tuomitsemisen ja toisten yläpuolelle asettumisen. Pyhä Henki apostoli
Paavalin kautta lisäksi edellyttää, että seurakunta tuomitsee sen
piirissä tapahtuvia asioita, vaikkei sen asia olekaan puuttua seurakunnan
ulkopuolella olevien elämään. Heidät tuomitsee Jumala (1 Kor.
5:9-13).
Mitä me tähän kaikkeen sanomme?
Kristittyjen kutsumus
ei ole osoitella
sormellaan ulkopuolisia ja tuomita ei-kristittyjen elämäntyyliä. Mutta
uskovien ei ole soveliasta hyväksyä mitä tahansa omassa keskuudessaan.
Kaikki alkaa ajattelutavan muutoksesta, joko hyvään tai huonoon suuntaan.
Muutoksen airuena kulkevat argumentit - joko hyvät tai huonot - jotka joko
tukevat tai horjuttavat Raamatullista arvomaailmaa kristittyjen parissa.
Pelkään pahoin, että "kaikkihan me olemme syntisiä" -argumentti
on onnistunut heikentämään sitä. Argumentti sisältää totuuden. Mutta
totuutta voidaan käyttää väärin ja epäselvästi.
Sitäpaitsi "kaikkihan me olemme syntisiä" ajatus on
oikeastaan kaksiteräinen miekka.
Kuten amerikkalainen sanonta kuuluu: se leikkaa molempiin suuntiin (it cuts
both ways). Edellä olen kirjoittanut pitkään siitä, kuinka ajatusta voidaan
käyttää epäraamatullisesti ja arveluttavalla tavalla mikäli ei
ymmärretä, että synneillä, ja syntisilläkin, on eroa.
Lauseen oikea käyttö sen sijaan rohkaisee vajavaisia ihmisiä pyrkimään
yhteisymmärrykseen siitä mikä on oikein ja mikä väärin. Maan päällä
ei ole ainuttakaan synnitöntä ihmistä, joka voisi tätä keskustelua
käydä meidän puolestamme. Siksi juuri meidän, jotka kaikki olemme
yhtälailla syntisiä, on sitä käytävä! Kuka muukaan sitä kävisi meidän
puolestamme?
Tietenkään näin
sanoessamme ei kysymyksessä ole itse kunkin mielivaltaisesti edustamien henkilökohtaisten
moraalinäkemysten oikeuttamisesta, vaan selkeästi Raamatussakin ilmaistujen
asioiden huomioon ottamisesta kristittyjen välisessä vuorovaikutuksessa.
Sillä Jumalan sananhan tulisi olla meille yhteinen lähtökohta tällaisissa
keskusteluissa.
Juuri meidän on
vajavaisuuksistamme huolimatta pidettävä huolta siitä, että keskuudessamme säilyy selkeä
Raamattua kunnioittava ja sen huomioon ottava käsitys oikeasta ja
väärästä, sopivasta ja sopimattomasta. Kuka muukaan siitä pitäisi
huolta? Synnittömiä ihmisiä kun ei ole. Meidän on pyrittävä näin ohjaamaan
yhteistä elämäämme. Mikä tahansa muu ratkaisu olisi kaiken arvokeskustelun loppu.
---------------
Lue tähän yhteyteen
myös artikkeli: Saako tuomita? Edes vahingossa?
(c) 2003 USKON
PUOLESTA / Pasi Turunen
www.patmos.fi/pt
