TOIVON EVANKELIUMI 
TIMEUKSEN POJAN MUKAAN
Pasi Turunen

"Ja he tulivat Jerikoon. Ja kun hän vaelsi Jerikosta opetuslastensa ja suuren väkijoukon seuraamana, istui sokea kerjäläinen, Bartimeus, Timeuksen poika, tien vieressä. Ja kun hän kuuli, että se oli Jeesus Nasaretilainen, rupesi hän huutamaan ja sanomaan: ’Jeesus, Daavidin poika, armahda minua.’ Ja monet nuhtelivat häntä saadakseen hänet vaikenemaan. Mutta hän huusi vielä enemmän: ’Daavidin poika, armahda minua’. Silloin Jeesus seisahtui ja sanoi: ’Kutsukaa hänet tänne’. Ja he kutsuivat sokean, sanoen hänelle: ’Ole turvallisella mielellä, nouse; hän kutsuu sinua’. Niin hän heitti vaippansa päältään, kavahti seisomaan ja tuli Jeesuksen tykö. Ja Jeesus nuhteli häntä sanoen: ’Mitä tahdot, että minä sinulle tekisin?’ Niin sokea sanoi hänelle: ’Rabbuuni, että saisin näköni jälleen’. Niin Jeesus sanoi hänelle: ’Mene, sinun uskosi on sinut pelastanut’. Ja kohta hän sai näkönsä ja seurasi häntä tiellä." (Mark. 10:46-52).

 

Useasti olen kulkenut Markuksen seurassa Jerikon tiellä ja kohdannut Bartimeuksen. Olen kuullut joitakuita saarnoja hänestä. Useimmat niistä puhuvat siitä, kuinka Bartimeus heitti vaippansa päältään ja tuli Jeesuksen luo. Tuohon aikaan sokean päällysviitta oli samanlainen sokeuden ulkoinen tunnusmerkki kuin nykyään valkoinen keppi. Bartimeus siis ilmaisi uskoa luopumalla sokeuden ulkoisista merkeistä. Kenties tämä kaikki on totta.

Lukiessani taas kerran Bartimeuksen puhuttelevaa kertomusta pysäytti Pyhä Henki  minut yhden ainoan sanan äärelle. Se avasi Timeuksen pojan elämästä jotain mikä kosketti minua, jotain sellaista , jota en ollut koskaan tullut ajatelleeksi.

Sokea sanoi Jeesukselle: Että saisin näköni jälleen! 

Bartimeus oli siis joskus elämässään nähnyt. Tätä en ollut milloinkaan aikaisemmin pysähtynyt ajattelemaan. 

Kun ihminen pyytää jotain mitä hänellä ei koskaan ole ollut hän tekee sen kenties uteliaisuudesta. Joulu- tai syntymäpäivälahjoja avatessa saatamme olla innostuneita, mutta emme epätoivoisia. Elämämme ei riipu paketin sisällöstä. Mutta entä jos lompakko, käsilaukku tai avaimet katoavat? On tärkeää, että löydämme nuo elämälle välttämättömät esineet jälleen.

Timeuksen pojan maailmassa päivä oli yhtä yötä, ja aurinkokin paistoi pimeää lämmintä valoa. Hänen maailmassaan ei ollut värejä. Hän tunsi sateen, muttei nähnyt sateenkaarta. Hänen yönsä oli tähdetön. Ja pimeässä äänet voivat kuulostaa pelottavilta.

Bartimeuksen tapauksessa kysymys oli muustakin. Ei vain siitä mitä hän ei voinut nähdä, vaan myös siitä mitä hän oli joskus nähnyt. Hän halusi jälleen  nähdä kauniin tähtitaivaan, täysikuun, auringonnousut ja sen laskut Gennesaretin järvellä, keisarin kuvan verorahassa, kedon puhkeamisen kukkaan ja ruohikon lakastumisen kesähelteessä, viljapellon lainehtimisen tuulessa. Ehkä hän halusi myös nähdä oliko koti ennallaan.

Yleisradion TV-dokumentti kertoi sotaa paenneista Karjalan evakoista, jotka nyt, yli 50 vuotta myöhemmin pääsivät matkaryhmän kanssa jälleen käymään kotikonnuillaan. Monien silmissä olivat kyyneleet, myös katsojan, kun kotinsa kauan sitten taakseen jättäneet vanhukset osoittivat sormella miten tuossa oli portti, tuossa portaat, kuisti, tuossa liiteri ja tuossa keinu, jossa lapsena leikittiin. Mikä jännitys, mikä odotus matkalla onkaan täytynyt vallita heidän miettiessään miltä kaikki näyttäisikään monen vuosikymmenen jälkeen. Vastaisiko kaikki sitä, nyt jo haalistunutta muistikuvaa, joka viimeisenä oli piirtynyt mielen kankaalle, kun oli täytynyt lähteä sotaa pakoon. Mitä siitä kaikesta olisi enää jäljellä. 

Jotain samanlaista on varmasti liikkunut Bartimeuksen tunnemaailmassa, kun hän kuuli Jeesus Nasaretilaisen lähestyvän.

MIES YKSINÄINEN, SOKEA JA KÖYHÄ...

Bartimeuksen pimeyteen alkoi kantautua lähestyvän väkijoukon hälinä. Se tiesi rahaa. Sokea eli kerjäläisenä. Hänen ainoa sosiaaliturvansa oli siinä mitä ohikulkijat hänelle antoivat. Suuret uskonnolliset juhlat merkitsivät suuria kansanjoukkoja ja siis suurempia tuloja. Lisäksi kansa oli muutenkin hartaalla mielellä. Jerikosta Jerusalemiin lähtijät saivat usein hurskauspuuskan kerjäläisen nähdessään. Olivathan he menossa uhraamaan uhreja Jumalalle.  

Toisaalta Bartimeus oli levoton. Hän ei nähnyt miksi väkijoukko oli liikkeellä. Nyt ei ollut juhlan aika. Jos vaikka jokin yllättävä tapahtuma tai onnettomuus tai uhka, ehkä roomalaiset sotilaat, oli saanut kansanjoukon liikkeelle he voisivat helposti talloa hänet jalkoihinsa. Hän miettii kenties mielessään eri vaihtoehtoja kuunnellessaan lähestyvän väkijoukon ääniä. Kun hälisevän väkijoukon kärki on hänen kohdallaan hän alkaa kysellä mistä on kysymys ja saa kuulla, että Nasaretilainen rabbi, Jeesus, on tulossa.

Bartimeus on kuullut Jeesuksesta.

Jos kaikki mitä hän on kuullut on totta voisi Jeesus tuoda valon Bartimeuksen pimeään. Miltähän kaikki jälleen  näyttäisi, Bartimeuksen mielessä välähtää. Samalla muistokuvat menneisyydestä nousevat hänen mieleensä sydämenlyöntien tahdissa.

"Jeesus, Daavidin poika, armahda minua", Bartimeus kuulee yhtäkkiä itsensä huutavan aivan kuin skorpioni olisi häntä pistänyt. Hänen mieleensä nousee muistikuvia menneestä, entistä selvempänä, entistä värikkäämpänä, entistä elävämpänä. Muistoja, joiden värit jo aikaa sitten olivat haalistuneet ja joiden olemassaoloa hän itsekään ei enää muistanut. Jokaisen muiston kohdalla Bartimeus huutaa lisääntyvällä epätoivolla: "Jeesus, Daavidin poika, armahda minua!" 

Ohikulkeva väkijoukko ei saa häntä vaikenemaan. Sen sijaan aivan yllättäen väkijoukko vaikenee. Bartimeus kuulee, miten matkan päässä käydään lyhyt dialogi. Sitten lähestyvät askeleet ja tulevat aivan hänen kohdalleen. "Ole turvallisella mielellä," joku sanoo. "Nouse, hän kutsuu sinua," ääni jatkaa. "Minua?" ajattelee Bartimeus, ponnahtaa pystyyn, heittää viittansa harteiltaan ja tulee Jeesuksen luo.

"Mitä tahdot, että minä sinulle tekisin?" kuuluu lempeän, mutta määrätietoisen miehen kysymys, jota monet varmasti pitivät kummallisena. Mieshän oli sokea. Mitä sokea nyt voisi haluta muuta kuin saada näkönsä.

Hetkeäkään epäröimättä, tien laidalta kaiken kansan huomion keskipisteeksi siirtynyt sokea kerjäläinen vastaa: "Rabbuuni, että saisin näköni jälleen!" Bartimeuksen mielessä ehtii kenties välähtää vielä yksi ajatus: Minkähän näköinen tämä nasaretilainen rabbi on? Samassa häikäisevän kirkas valo osuu Bartimeuksen silmiin. Se on aurinko. Hän kätkee vaistonvaraisesti kasvonsa kämmeniinsä ja huudahtaa yhtäaikaa kivusta ja ilosta. Kun hänen silmänsä vähitellen tottuvat kirkkaaseen päivänpaisteeseen hän nostaa katseensa ja näkee ensimmäiseksi, kuin Aadam tomusta luotuna, Jumalan Pojan lempeän hymyilevät kasvot. "Mene, sinun uskosi on sinut pelastanut" Jeesus sanoo.

Katkelma päättyy ihmeellisiin sanoihin : Ja hän seurasi häntä tiellä.

Tarina alkaa sokeasta kerjäläisestä tien laidalla ja päättyy siihen, että Bartimeus seuraa Jeesusta tiellä. Jeesus antoi hänelle, ei vain hänen näkönsä, vaan myös hänen ihmisarvonsa, toivonsa ja koko elämänsä takaisin.

NYKYAJAN BARTIMEUKSET

Kenties sinäkin koet elämässäsi joutuneesi syrjään kaikesta. Tien laidalle. Sinä omistit kerran jotain, jonka syystä tai toisesta menetit. Niin kuin Bartimeus kerran näki ja menetti sittemmin näkönsä. Nyt elämäsi tuntuu olevan yhtä pimeää. Ainoat kumppanisi sielusi pimeässä ovat muistot ja nekin alkavat jo haalistua. Olit hengessä palava, rakastit Jeesus koko sydämestäsi, todistit hänestä, ylistit käsin kohotetuin, sinulta etsittiin hengellistä neuvoa, sinun luoksesi tultiin pyytämään esirukousta, sinulla oli armolahjoja ja sydämesi oli täynnä kiitosta.

Sitten elämääsi laskeutui tähdetön yö ja keskipäivä ilman aurinkoa. Ehkä se oli synti, jota et osannut odottaa, houkutus, johon et ollut varautunut ja jonka et voinut kuvitella kaatavan sinua. Ehkä se ei ollut mikään synti. Kenties jonkun ajattelemattoman lähimmäisen loukkaava tai arvosteleva sana, joka jäi myllynkivenä kaulaasi painamaan selkäsi kumaraan ja synkistämään mielesi. Mitä tahansa tapahtuikin, ne jättivät sinut pimeään. Lopulta olit tien laidalla.

Hengellinen elämäsi muuttui kerjäläisen elämäksi. Olet tyytyväinen vähään, koska et usko, että sinulla on lupa odottaa paljoa. Kenties kuljet kokouksesta kokoukseen, rukousjonosta rukousjonoon toivoen epätoivoisesti, että "Jumala koskettaisi" ja näin saisit sielusi tyhjään kulhoon edes jonkin hengellisen almun. Armo, joka ennen merkitsi sinulle Jumalan hyvyyden loppumatonta runsautta, on nyt muuttunut sisällöltään hengelliseksi "päivärahaksi". Rukousjonosta on tullut kristillisen elämäsi sosiaalikassa, jossa on käytävä pää painuksissa. Häveten. Mieluummin vaivihkaa, etteivät tuttavat näe. Et rohkene odottaa liikaa, mutta juuri sen verran, että selviäisit taas muutaman päivän ja voisit juuri ja juuri olla varma, ettei taivas ole sinua unohtanut. Kenties tunnet itsesi arvottomaksi etkä enää edes tohdi kutsua itseäsi kristityksi.

Muistojesi keskellä sydämessäsi elää yksi hiljainen haave: Kunpa saisin kaiken takaisin jälleen!

Etkö jo kuule miten kansanjoukko lähestyy? Se on Jeesus Nasaretilainen!

Nouse, älä pelkää, Hän kutsuu SINUA!

Hän tuo jälleen valon sinun pimeyteesi. Hän antaa sinulle jälleen kaiken sen mitä perkele on ryöstänyt. Vain kerro Hänelle mitä sinä tahdot, että Hän sinulle tekisi ja saat jälleen seurata Häntä tiellä. Hän ei tenttaa ja kysele miksi sinä menetit sen mitä menetit. Hän ei kysele mikä vei sinut tieltä pois ja teki sinusta kerjäläisen. Hän on kiinnostunut vain siitä mitä sinä nyt tahdot Hänen tekevän hyväksesi.

BARTIMEUKSEN ITSEKÄS RUKOUS

Bartimeuksen kertomuksesta löydän vielä yhden tärkeän seikan: Älä yritä tehdä Jeesukseen vaikutusta hengellisyydelläsi viemällä Hänen huomionsa pois itsestäsi! Sano Hänelle suoraan mitä tahdot, että Hän SINULLE tekisi.

Jos Bartimeus olisi ollut suomalainen hän olisi kenties vastannut Jeesukselle tähän tapaan: "Niin, Herra, veljeni työasioiden puolesta, serkkuni talousasioiden puolesta, enoni asuntoasioiden puolesta, voimaa ja viisautta Villelle, Kallelle, Untolle, Mirjalle, Ullalle ja Anulle. Pelastusta kaikille läheisille. Niin ja vielä, Herra", me lisäämme vaivihkaa loppuun, "Onhan minulla sitten nämä silmät..."

Kun Herra kysyy Mitä tahdot, että minä SINULLE tekisin, me alammekin puhua muista ihmisistä.

Miksi me yritämme esirukoustilanteissa joskus olla hengellisempiä kuin todellisuudessa olemme? Emme rohkene sanoa suoraan mitä me itse tarvitsemme. Meidän on kiedottava oma kipumme ja tuskamme muka epäitsekkyyden kääreisiin näyttääksemme hengellisiltä Hänen edessään ikään kuin vasta sitten meillä olisi oikeus odottaa jotain itsellemme omaan hätäämme. Emme uskalla paljastaa köyhyyttämme ja  alastomuuttamme Herralle. Emme uskalla tunnustaa asioita niin kuin ne ovat: "Herra, MINUUN sattuu niin paljon, etten pysty olemaan huolissani läheisistäni ja omaisistani ja maailman hädästä. Sieluni on niin kivusta ja epätoivosta vääränä, etten pysty ajattelemaan toisia."

Onko itsekästä panna oma hätänsä toisten hädän edelle? Aivan varmasti. Mutta ketä me luulemme pettävämme? Ihmisen Pojanko edessä emme uskalla olla ihmisiä. Pelkäämmekö, että hän, joka rakasti ja tunsi meidät jo ennen maailman perustamista lakkaisi yllättäen rakastamasta meitä, jos me paljastamme sen minkä hän on aina meistä tiennyt? Nimittäin, että me olemme ihmisiä? Eihän Jumalalta vain jäänyt jotain huomaamatta Golgatalla?

Veljeni ja sisareni Kristuksessa, joka Bartimeuksen lailla koet joutuneesi sokeaksi kerjäläiseksi tien laidalle. Ole turvallisella mielellä. Jeesus kutsu SINUA. Hän kysyy mitä tahdot, että hän SINULLE tekisi. Hän kysyy näin siksi, että rakastaa SINUA ja tahtoo, että saisit elämäsi jälleen takaisin. Sinulle on jälleen varattu Jumalan armon runsaus. Kanna hätäsi, kipusi ja tuskasi, syntisi ja epäonnistumisesi Jeesukselle. Hän on edelleen se valo, joka loistaa pimeyteen. Sinuakin varten.