Seuraavassa
vastaukseni:
Hei
Jan
Monet
kiitokset ystävällisestä ja ajatuksia herättävästä viestistäsi.
Pahoittelen sitä, että vastaukseni on antanut odottaa itseään.
Kiireet vain ovat olleet niin massiiviset. Tehdään heti alussa
mahdollista jatkoa ajatellen sinunkaupat. Ok? Teitittely saa minut
tuntemaan itseni niin vanhaksi J
Kävin
muuten vilkaisemassa nettisivujasi ja pidin erityisesti (monen muun
asian ohella) siitä, että sinulla on näky osallistua yleisönosastokirjoitteluun
ja puolustaa kristinuskoa julkisesti. Tällaista aktivoitumista
tarvittaisiin kristittyjen parissa enemmänkin.
Mutta itse asiaan…
Silloin tällöin ihmiset niin radiossa kuin kirjeitse kysyvät lähempiä
raamatullisia perusteluita näkemykselle pelastuksen kestävyydestä.
Pyrin mahdollisuuksien mukaan vastaamaan näihin kyselyihin
aina kun aika vain antaa myöten.
Nettisivuiltani löytyvä artikkeli, johon viittasit, syntyi aikanaan
pyynnöstä Näky –lehteen, jossa samalla aukeamalla Simo
Lintinen edusti vastaavan mittaisessa kirjoituksessaan
toisenlaista näkökulmaa. Olet oikeassa, että teksti sellaisenaan jää
pintapuoliseksi ja moni kysymys vastaamatta. Asian oli mahduttava
lehden antamiin mittoihin. Siksi olen nettisivuilleni liittänyt
artikkelin jatkoksi joukon hyväksi havaitsemiani linkkejä, jotka
ohjaavat kiinnostuneita syvemmälle. Ehkä olet jo ennättänyt niihin
tutustuakin. Erityisesti suosittelen Aika Oy:n kustantamaa kirjaa Mitä Raamattu Sanoo Pelastuksesta
sekä John Piperin erinomaista artikkelia What
we believe avout five points of calvinism.
Olet
kuitenkin ensimmäinen, joka on nostanut esiin erittäin
mielenkiintoisen kysymyksen Jumalan tahdosta. Ja lisäksi tehnyt sen
hyvin relevantilla tavalla mitä tulee jakeiden Jh. 6:38-40 ymmärtämiseen,
joihin lyhyessä artikkelissani viittasin. En millään ennätä
vastata kaikkiin kirjeessäsi esittämiisi kysymyksiin. Halua olisi
mutta ei aikaa. Toivon, että lähettämistäni liitteistä ja
linkeistä avautuu jotain niihin liittyen. Mutta viittauksesi Jumalan
tahtoon ansaitsee erityishuomion.
Raamattu
tekee eron Jumalan salatun ja ilmoitetun tahdon välillä. Teologiassa
puhutaan vastaavasti myös suvereenista ja moraalisesta tahdosta.
Jumalan salattu, suvereeni tahto,
on yksin Hänen tiedossaan. Sen varassa Kolmiyhteinen Jumala päättää
ja tekee kaikkivaltiudessaan mitä Hän tahtoo, eikä sen tahdon
toteutumiseen vaikuta mikään Kolminaisuuden ulkopuolelta tuleva
asia. Danielin kirja esimerkiksi sanoo: ”Kaikki
maan asukkaat ovat tyhjänveroiset; ja hän tekee, niin kuin hän
tahtoo taivaan joukoille ja maan asukkaille, eikä ole sitä, joka pidättää
hänen kätensä ja sanoo hänelle ’Mitäs teet?’” (Dan.
4:32). Tai Jobin kirjassa: ”Minä tiedän, että sinä voit kaikki ja ettei mikään päätöksesi
ole sinulle mahdoton toteuttaa” (Job. 42:2). Psalmien kirjassa: ”Meidän
Jumalamme on taivaassa; mitä ikinä hän tahtoo sen hän tekee”
(Ps. 115:3) Tai vielä Jesajan kirjasta: ”Herra
Sebaot on vannonut sanoen: Totisesti, mitä minä olen ajatellut, se
tapahtuu, mitä minä olen päättänyt, se toteutuu … Sillä Herra
Sebaot on päättänyt – kuka sen tyhjäksi tekee? Hänen kätensä
on ojennettu – kuka sen torjuu?”
(Jes. 14:24, 27). Ja niin edelleen ja niin edelleen. Nämä
ovat voimakkaita jakeita. Jumala päättää, tahtoo ja toteuttaa
ilman että kukaan voi häntä estää. Jumala tekee mitä
ikinä hän tahtoo… Vau! Niin kuin apostoli Paavali retorisesti
huudahtaa: ”Kuka voi vastustaa hänen tahtoansa?”
(Room. 9:19) – vastaus on:
Ei kukaan.
Jumalan ilmoitettu, moraalinen
tahto,
on se minkä Hän on ihmiselle ilmoittanut ja antanut täytettäväksi.
Se on se Jumalan tahto, jonka mukaan meidät tuomitaan ja meiltä
vaaditaan kuuliaisuutta. Meiltähän ei voida tuomita sellaisen tahdon
täyttämättä jättämisestä, mistä emme ole tietoisia. Esimerkki
ilmoitetusta tahdosta oli Jumalan kielto Adamille olla syömättä hyvän
ja pahan tiedon puusta. Samoin
vaikkapa kymmenen käskyä (2 Moos. 20) on Jumalan ilmoitettu tahto
ihmiselle. Siis erilaiset käskyt ja kehoitukset ja Jumalan sanan
normatiiviset ohjeet kuuluvat tälle alueelle.
Näiden
kahden Jumalan tahdon ero näkyy hyvin jakeessa 5 Moos. 29:29 ”Se,
mikä on salassa, se on Herran, meidän Jumalamme; mutta mikä on
ilmoitettu, se on meitä ja meidän lapsiamme varten ikuisesti, että
me pitäisimme kaikki tämän lain sanat.”
Jumalan
suvereenin ja moraalisen tahdonilmauksen välillä vallitsee jännittävä
suhde: Jumala sallii maailmassa koko ajan asioita, jotka hän voisi
kaikkivaltiaalla tahdollaan estää, mutta antaa niiden silti
tapahtua. Ihminen voi rikkoa Jumalan tahtoa vastaan ja tehdä syntiä,
vaikka Jumalan moraalinen tahto on, ettei ihminen tee syntiä. Jumala
sanoo käskyissään: Älä tapa, älä tee huorin, älä varasta.
Kuitenkin ihminen rikkoo ilmoitettua tahtoa vastaan kaiken aikaa
ajatuksin, sanoin ja/tai teoin. Tämä johtuu ihmisen lihassa olevasta
turmeluksesta, jonka vuoksi ihminen ei alistu Jumalan lakiin. Paavali
sanoo: ”…lihan mieli on
vihollisuus Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan lain
alle, eikä se voikaan.” (Room. 8:7).
Jumala
kaikkivaltiudessaan sallii
ihmisen toimia ilmoittamansa moraalisen tahdon vastaisesti. Samalla
Jumala kuitenkin halutessaan kykenee sivuuttamaan ihmisen luontaisen
kapinan ja vaikuttamaan jotain sellaista, jossa ihminen muutoin
rikkoisi ilmoitettua tahtoa. Kun Aabraham muutti Gerariin asumaan otti
kuningas Abimelek Aabrahamin vaimon Saaran omakseen. Mitä seuraavaksi
tapahtui on hyvin mielenkiintoista: ”Mutta
Jumala tuli Abimelekin tykö yöllä unessa ja sanoi hänelle:
’Katso, sinun on kuoltava sen vaimon tähden, jonka olet ottanut,
sillä hän on toisen miehen aviovaimo’. Mutta Abimelek ei ollut
ryhtynyt häneen, ja hän sanoi: ’Herra, surmaatko syyttömänkin?
Eikö hän itse sanonut minulle: ’Hän on minun sisareni’? Ja
samoin tämäkin sanoi: ’Hän on minun veljeni’. Olen tehnyt tämän
vilpittömin sydämin ja viattomin käsin.’ Ja Jumala sanoi hänelle
unessa: ’Niin, minä tiedän, että sinä teit sen vilpittömin sydämin.
Sentähden minä
estinkin sinua tekemästä syntiä minua vastaan enkä sallinut
sinun kajota häneen’.” (1 Moos. 20:3-6)
Jumalan
tahdon ja ihmisen tahdon välillä vallitsee kaksinkertainen epäsymmetrisyys.
Ensiksi, niiden välillä vallitsee epätasainen voimasuhde: Jumalan
suvereeni tahto aina ylittää ja ohittaa - Jumalan niin halutessa -
ihmisen tahdon. Ihmisen tahto joutuu aina väistymään mikäli se
joutuu poikkiteloin Jumalan suvereenin tahdon kanssa. Kuten Abimelekin
tapauksessa. Toiseksi, niiden välillä vallitsee moraalinen epäsuhta:
ihminen rikkoo Jumalan tahtoa ja on lihansa turmeluksen tähden
kykenemätön täydellisesti ja eheästi pitämään Jumalan
ilmoitetun tahdon. Ihminen on kykenemätön pitämään kaikkia käskyjä
täydellisesti, vaikka kykeneekin pitämään niistä joitakin epätäydellisesti.
Tämä on synnin turmeleman ihmisen kurjuus, josta vain Kristus voi hänet
pelastaa. Ihminen on kykenemätön synnin tähden tottelemaan Jumalaa
täydellisesti. Jotta ihmisen ja Jumalan tahdon välinen epäsymmetrinen
suhde saataisiin korjattua pitäisi ihmisen olla vapaa synnin
vaikutuksesta. Tämä voi olla ihmisen kohdalla mahdollista vasta
Jumalan valtakunnassa. Joissakin tilanteissa - kuten Abimelekin
tapauksessa huomaamme - Jumala voi halutessaan vaikuttaa ihmisen
tahdossa jo nyt siten, että ihminen toimii toisin suhteessa Jumalan
moraaliseen tahtoon, kuin jos hän toimisi täysin oman syntisen
luontonsa ohjauksessa.
Syntiinlankeemus,
kirottu maailma, Sodoman ja Gomorran tuho joihin viittasit liittyvät
Jumalan suvereenin ja ilmoitetun tahdon väliseen epäsymmetriseen
suhteeseen. Jumala loi maailman, koska tahtoi. Mikään ei voinut häntä
estää. Hän antoi ihmiselle käskynsä, ilmoitti moraalisen tahtonsa
ja varoitti rikkomisen seurauksista. Moraalisen tahdon kannalta Jumala
ei siis tahtonut lankeemusta, kirousta tai Sodoman ja Gomorran syntiä
ja hävitystä. Kuitenkin hän salli sen kaiken. Hän ei estänyt
lankeemusta. Niinpä tuli kirous, jota Jumala ei olisi tahtonut, mutta
jonka hän suvereenissa tahdossaan salli. Ihmissuku turmeltui ja
sodomalaiset tekivät syntiä vastoin moraalista tahtoa ja heidät
tuomittiin. Tämä kaikki herättää lisäkysymyksiä siitä miksi
Jumala ei estänyt paratiisilankeemusta vaikka olisi voinut, mutta nämä
kysymykset on syytä siirtää toiseen kertaan, ettei tekstini rönsyile
liikaa ja punainen lanka huku. Haluan vain kiinnittää huomiota
turmeltuneen ihmisen ja Jumalan tahdon välillä vallitsevaan epäsymmetriaan.
Tämä
kaikki on ollut välttämätöntä, jotta voit ymmärtää miten näen
laajemmassa valossa jakeet Joh. 6:38-40, joissa Jeesus sanoo: ”Sillä minä olen tullut taivaasta, en tekemään omaa tahtoani, vaan
hänen tahtonsa, joka on minut lähettänyt. Ja minun lähettäjäni
tahto on se, että minä kaikista niistä, jotka hän on minulle
antanut, en kadota yhtäkään, vaan herätän heidät viimeisenä päivänä.
Sillä minun Isäni tahto on se, että jokaisella, joka näkee Pojan
ja uskoo häneen, on iankaikkinen elämä; ja minä herätän hänet
viimeisenä päivänä.”
Mainituissa
jakeissa meille paljastetaan
jotain Kolmiyhteisen Jumalan persoonien välisestä tahdosta (ad intra)
toinen toisensa suhteen. Nyt ei ole kysymys vain siitä mitä Jumala on
ilmoittanut moraalisesta tahdostaan ihmisille yleensä. Ei myöskään
ole kysymys pelkästään siitä, että Jumala on ilmoittanut
ihmisille evankeliumina, että heidän pitää uskoa Jeesukseen
voidakseen pelastua. Nyt on kysymys siitä, mitä jumaluuden ensimmäinen
persoona, Isä, on ilmoittanut pelastustahdostaan jumaluuden toiselle
persoonalle, Pojalle, joka on inkarnoitunut ihmiseksi tehdäkseen täydellisenä
ihmisenä, mutta myös täydellisenä Vapahtajana täydellisesti Isän
tahdon. Tämä tahdon ilmaisu on todennäköisesti tapahtunut
Kolmiyhteisen Jumalan sisäisenä ”vuoropuheluna” jo ennen kuin Isä
lähetti Poikansa maailmaan. Tähän suuntaan viitta välähdys
ikuisuuden verhojen toisella puolella käytyyn ajatustenvaihtoon
jakeissa Hebr. 10:5-7 ”Sentähden
hän
[Poika] maailmaan
tullessaan sanoo: ’Uhria ja antia sinä [Isä] et tahtonut, mutta ruumiin sinä [Isä] minulle [Pojalle] valmistit…
Silloin minä sanoin: ’Katso, minä tulen – kirjakääröön on
minusta kirjoitettu – tekemään sinun [Isä]
tahtosi, Jumala.’”
Ihmisenä
Jeesukseen kohdistui hänen alennustilassaan sama moraalinen vaatimus
Jumalan ilmoitetun tahdon suunnalta, kuin muihinkin ihmisiin: Jos hän
pitäisi Jumalan tahdon hän saisi siunauksen. Jos hän rikkoisi sitä
hän joutuisi kirouksen alaiseksi, koska Jumalan tahdon toteuttamatta
jättäminen on syntiä. Mainittujen jakeiden mukaisesti Isä on
ilmaissut tahtonaan Pojalle, että yksikään Isän Pojalle antamista
ei saa joutua hukkaan. Jos Jeesus ei tätä tahtoa täytä, hän
rikkoisi Isän tahtoa vastaan ja tekisi siten syntiä. Tämä on
ensimmäinen syy miksi, kuten lainaamassasi katkelmassa sanon, pidän
mahdottomana ajatusta siitä, että yksikään uskova voisi menettää
pelastustaan: se merkitsisi Jeesuksen epäonnistumista Isän tahdon täydellisenä
täyttäjänä. Mutta se on mahdotonta siksikin, että Jumaluuden
ensimmäisen ja toisen persoonan tahdon välillä ei vallitse
samanlaista epäsymmetriaa kuin Jumalan ja ihmisen välillä. Päinvastoin,
Jeesus sanoo: ”Minä ja Isä olemme yhtä” (Joh. 10:30). Sen
vuoksi uskovaa ei pysty ryöstämään sen enempää Isän kuin
Pojankaan kädestä.
Isän
ja Pojan tahtojen välillä ei vallitse sen enempää voimasuhteiden
epätasapainoa kuin moraalistakaan epäsuhtaa. Pojalla on juuri sama
kaikkivaltius kuin Isälläkin. Hänellä on siis täydellinen kyky
ja voima toteuttaa Isän pelastustahto juuri sellaisena kuin Isä
on sen Pojalle ilmaissut, täydellisesti. Koska Jeesuksen ihmisyydessä
ei ollut lihan turmeltuneisuutta, ei myöskään hänen tahdossaan
ollut lihan tuomaa kapinaa, joka on meidän ihmisten kirous. Niinpä
Jeesuksen antautuminen Isän tahdolle on täydellistä ja ehyttä jo
pelkän täydellisen ihmisyyden puolesta tarkasteltuna. Täydellinen
ja kokosydäminen tahtominen ilman synnin turmelevaa vaikutusta ja täydellinen
voima tahdon toteuttamiseen – Jeesus ei voi epäonnistua. Siinä
toinen syy miksi pidän mahdottomana ajatusta, että Jeesus voisi epäonnistua
Isän hänelle ilmoittaman tahdon toteuttamisessa.
Jeesus
voisi periaatteessa epäonnistua Isän tahdon tekemisessä joko
tottelemattomuuttaan tai kykenemättömyyttään. Molemmat vaihtoehdot
ovat minusta mahdottomia. Hän oli ja on täydellisesti kuuliainen
Poikana Isälleen ja lähettäjälleen. Koska Hänellä on Jumalan
kaikki valta ei kyseeseen myöskään voi tulla kykenemättömyydestä
johtuva epäonnistuminen (vrt. Abimelek). Niinpä meidän
pelastuksemme, jonka Isä on Pojan vastuulle uskonut Joh. 6:38-40
mukaisesti, on hyvissä käsissä.
Kun
viimeisenä päivänä taivaassa avataan kirjat, ja se toinenkin
kirja, nimittäin Elämän kirja, silloin pitää jokaisen nimen
kohdalla nousta käsi ylös. Taivaallisesta nimenhuudosta ei puutu yhtäkään.
Kysymys ei siisi ole siitä, että siellä tarkistetaan, ettei läsnä
ole ketään kutsumatonta vierasta, vaan ennen kaikkea siitä, että
Poika, Jumalan Karitsa, saa ylistyksen ja kunnian tehtyään täydellisesti
Isän tahdon, kun havaitaan, ettei hän niistä, jotka Isä oli hänelle
antanut kadottanut yhtäkään. Tässä olisi aamenen paikka J
Kiitokset
vielä kerran mielenkiinnostasi ja siitä, että katsoit asian sen
arvoiseksi, että päätit ottaa yhteyttä. Mielelläni luen ja kuulen
kommenttejasi jatkossakin. Pahoittelen sitä, etten ole vastannut
kaikkiin kirjeessäsi esille ottamiisi raamatunkohtiin. Pitkäsanaisena
miehenä minun on kuitenkin pidettävä itseni aisoissa, ettei kirjeen
ja kirjan kirjoittamisen raja hämärry J
Ystävällisin
terveisin
Pasi Turunen
PS:
Vastauksessani Jan Nummensalolle en huomioinut hänen viitettään
jakeeseen Joh. 17:22. Mutta kyseinen jae puhuu ennen kaikkea juuri
pelastuksen kestävyydestä. Kuten Janille osoittamani kirjeen lopussa
totean, Jeesus kykenee varjelemaan omansa täydellisesti. Tämä käy
erittäin vahvasti ilmi juuri Joh. 17:22, jossa Jeesus nimenomaan
sanoo varjelleensa kadotetuksi / hukkaan joutumiselta ne, jotka Isä
hänelle antoi. Näistä ei yksikään ollut joutunut hukkaan siksi,
että Jeesus heidät varjeli. Juudas sen sijaan oli kavaltaja alusta
saakka, joka ei uskonut (Joh. 6:65, 70; 13:18). Juudaksen
kohtalo oli kauhea. Silti häneenkin liitetty toteamus Joh. 17:22
opettaa meille miten Jumalan sana ei voi raueta tyhjiin. Jeesushan
sanoo, että kukaan Isän antamista ei joutunut hukkaan (vrt. Joh.
6:38-40). Ainoastaan "kadotuksen lapsi" joutui hukkaan
"että, kirjoitus kävisi toteen". Juudas ei
ollut Jumalan lapsi, vaan kadotuksen lapsi (vrt. "yksi teistä on
perkele" - Joh. 6:70). Se mitä Jumala oli puhunut sanassaan, ei
yksinkertaisesti voinut jäädä toteutumatta. Niin varma on Jumalan
sana. Jos siis Jumalan sana Jumalan Pojan omalla suulla (Matt. 24:35)
vakuuttaa, ettei Jeesus kadota yhtäkään niistä, jotka Isän on
hänelle antanut (Joh. 6:38-40), kuinka on mahdollista ajatella, että
mikään muu tulisi kyseeseen. Jos Juudaksen järkyttävä kohtalo oli
Kirjoituksiin sidottu, kuinka paljoa ennemmin ja varmemmin on pelastus
Kristuksen omille varma Jumalan sanan tähden!
Kuka
sitten on Isän Jeesukselle antama? Raamattu sanoo: Se, joka uskoo,
että Jeesus on Jumalan Poika (Joh. 3:16,18; 1 Joh. 5:1). Juudas ei
uskonut (Joh. 6:65). Kenties hän oli mukana rahan, eikä Jeesuksen
tähden (Joh. 12:6). Uskova on Isän Jeesukselle lahjoittama ja saa
luottaa levollisin mielin siihen, että hänet varjellaan tässä
uskossa loppuun saakka. Kenenkään ei siksi tarvitse jäädä
väärään epätietoisuuteen ja perkeleen kiusattavaksi sen
kysymyksen kanssa mistä itse tietää kuuluvansa Jeesukselle. Jos
sinä uskot Häneen sinä olet Hänen!
