KAIKKI VAIKUTTAA PARHAAKSEMME?
Uskon ja toivon näköalatasanne.
Pasi Turunen

”Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, 
jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa 
mukaan ovat kutsutut” Room. 8:28

Tätä jaetta on joskus käytetty väärin. On annettu ymmärtää, että kaikki mitä kristitylle tapahtuu onkin lopulta hyvää. Sielunhoitoon tämä ajatus on tuonut vinoutuman, jossa ihmisen kokemia vastoinkäymisiä on vähätelty. Sillä seurauksella, että ihminen on saattanut alkaa kieltämään vaikeuksien ja vastoinkäymisten todellisuuden. Tämä ei kuitenkaan koskaan eikä milloinkaan ollut Paavalin tekstin tarkoitus, eikä sen asianmukainen tulkinta.

Teksti ei sano, että kaikki mitä ihmiselle yleensä tapahtuu on hyvää, vaikka se olisikin pahaa. Tämän tiedostaminen tuo realismia kristityn elämään. Meidän ei tarvitse yrittää kieltää vastoinkäymisten todellisuutta elämässämme ja selitellä itsellemme, että oikeastaan mitään pahaa ei tapahtunutkaan. Paavali pikemminkin opettaa, että kaiken tapahtuvan yhteisvaikutus koituu viime kädessä uskovan parhaaksi. Hyvää ei välttämättä ole itsessään se mitä uskovalle tapahtuu, vaan se mitä uskovassa tapahtuu tuon kaiken seurauksena. Paavalin sana ei selittele ja silottele pahaa hyväksi, niin kuin jotkut asian ovat virheellisesti ymmärtäneet. Kaikki se mitä uskovalle tapahtuu ei ole hyvää, mutta kaiken yhteisvaikutuksena uskovassa tapahtuu jotain hyvää. Paha ei ole hyvää, mutta se paha mitä tapahtuu ei voi turhentaa Jumalan hyvää aivoitusta. Niinpä pahakin joutuu alistumaan Jumalalle niin, että uskovan elämässä koettu paha koituu hänen parhaakseen. Myöhemmin samassa luvussa Paavali sanoo, että ”kaiken päivää meitä surmataan ja pidetään teuraslampaina” – siis vainotaan Kristuksen tähden. Mutta heti perään hän rohkaisee, ettei mikään luotu, ei kuolema, vaino, nälkä, vaara, alastomuus tai miekka, voi erottaa uskovaa Jumalan rakkaudesta. Siinä toteutuu paras pahasta huolimatta.

Teksti ei myöskään sano – ja tämä on vakava asia – että kaikki automaattisesti vaikuttaa kaikkien ihmisten parhaaksi. Pikemminkin kaiken sanotaan yhdessä vaikuttavan niiden parhaaksi ”jotka Jumalaa rakastavat”. Tällä tarkoitetaan Jumalan omia. Jumalan rakastaminen ei tarkoita, että rakkauteni häneen olisi täydellistä. Se tarkoittaa sitä, että minä, joka ennen vaelsin maailmassa ilman Jumalaa ja olin pahoissa teoissani hänen vihamiehensä, olen armon saatuani tullut kääntymykseen ja vaellan nyt uudessa elämässä, jota leimaa Jumalan rakastaminen Kristuksessa Jeesuksessa. Tämä rakastaminen toteutuu silloinkin kun joudun kasvokkain omien syntieni ja puutosteni, oman lihassa vielä viipyvän kapinallisuuteni kanssa, ja kun ne kohdatessani tarraudun Jumalaan kuin hukkuva oljenkorteen. Rakastan Jumalaa oikein kääntyessäni synteineni Hänen puoleensa, en juostessani Häntä pakoon. Paavali ei puhu täydellisistä, vaan armahdetuista, joiden sydämessä Jumala itse on saanut uudestisyntymisen kautta herättää rakkauden Jumalaan. Nämä ovat niitä, jotka juuri ”hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut”. Kaikki yhdessä siis vaikuttaa Jeesuksen omien parhaaksi.

Mutta mitä on se paras? Sekin on ensin määriteltävä.

Kaikki ei nimittäin välttämättä vaikuta uskosta osattoman elämässä hänen parhaakseen. Voi olla pikemminkin päinvastoin. Elämän vastoinkäymiset voivat olla Jumalan kurittavaa tuomiota. Jumalattoman toivo hukkuu, sanotaan Raamatussa. Muistamme mitä Jeesus sanoi Luuk. 13 luvun alussa: ”Ellette tee parannusta, niin te kaikki tuhoudutte samalla tavalla.” Kuitenkin, mikäli vastoinkäymiset ajavat uskosta osattoman lopulta turvaamaan yksin Kristukseen syntien sovittajana, silloin voidaan sanoa, että hänen elämänsä vastoinkäymiset ovat vaikuttaneet Jumalan kaitselmuksessa hänen parhaakseen. Parasta ei näet pidä turhentaa ajalliseksi ja katoavaksi. Sillä kumpi on parempaa: Ajallinen vai ikuinen? Se mikä katoaa, vai se mikä kestää? Katoavainen vai katoamattomuus? Kuolema vaiko kuolemattomuus? Katoavainen elämä vaiko ikuinen elämä? Parasta ei ole ajallinen hyvä, vaan ikuinen. Parasta on elämä, jonka Kristus antaa. Jumalalla on varaa antaa ihmisen ajautua elämässä ahtaalle ja umpikujaan, jotta ihminen löytäisi sen mitä ilman hän voi ehkä elää mutta ei kuolla.

Jos arvioimme Paavalin sanojen toteutumista elämässämme sen valossa mikä näyttäytyy parhaana suhteessa kaikkeen mitä ajallisesti voimme saavuttaa meiltä jää todellinen paras saavuttamatta. Silloin arvioimme Jumalan sanan toteutumista yksinomaan sen valossa mitä voimme elämässämme saavuttaa, pysymmekö terveenä, löydämmekö töitä, menestymmekö koulussa jne. Arvelen juuri tästä johtuvan sen sielunhoitotilanteissa ja rukousjonoissa ajoittain vastaan tulevan hämmennyksen, joka ihmisillä on elämän vastoinkäymisten keskellä: Jos Jumala minua rakastaa ja kaiken pitäisi koitua parhaakseni miksi minulle käy näin? Alamme epäillä Jumalan sanaa, koska emme ymmärrä eroa parhaan ja parhaan välillä.

Paavalin opetus on realistinen ja samalla radikaali. Se ei kiellä pahan todellisuutta, ikään kuin kaikki elämän järkytykset olisivat muka hyviä asioita. Tämä vapauttaa kristityn katsomaan elämäänsä juuri sellaisena kuin se näyttäytyy. Hyväksikäytetyn ei tarvitse vakuutella itselleen, ettei mitään tapahtunut, eikä loukkauksen aiheuttamaa pahaa mieltä tarvitse tukahduttaa selittelemällä loukkaajan pahoja sanoja parhain päin. Samalla Pyhä Henki Paavalin kautta kutsuu radikaalilla tavalla uskossa näkemään tapahtuvan ja koetun pahan ylitse kohti sitä päämäärää, johon kristitty on Kristuksessa kutsuttu – Jumalan paras meitä varten on edessäpäin. Kaikki mitä kristityn elämässä tapahtuu joutuu alistumaan sille Jumalan aivoitukselle, joka panee kaiken koitumaan Kristukseen uskovan lopulliseksi parhaaksi, että Kristuksen kuvan kaltaisuus meissä tulisi Jumalan kunniaksi näkyviin ja me saisimme kokea Kristuksen täytetyn työn koko täyteyden nyt ja iankaikkisesti. Vain tässä valossa on mahdollista antaa sydämestään anteeksi, niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. 

Jotain tätä heijastaa Vanhan testamentin kertomus Joosefista, joka kaiken kokemansa petoksen ja pahoinpitelyn jälkeen toteaa: "Te tosin hankitsitte minua vastaan pahaa, mutta Jumala on kääntänyt sen hyväksi, että hän saisi aikaan sen, mikä nyt on tapahtunut ja pitäisi hengissä paljon kansaa..." (1 Moos. 50:20). Jumala rakasti egyptiläisiä niin paljon, että hänellä oli varaa ajaa Joosef ahdistuksiin, jotta hänen Jumalalta samansa viisauden kautta tuo kansa säilyisi hengissä vaikeana päivänä.