"...
Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan,
joista minä olen suurin."
1 Tim. 1:15
Apostoli
Paavali johdattui Pyhän Hengen inspiraatiossa kirjoittamaan,
että Jumala oli tehnyt hänestä pitkämielisyytensä
esikuvan kaikille niille, jotka hänen jälkeensä uskoisivat
Kristukseen: "Mutta sentähden minä sain laupeuden, että Jeesus
Kristus minussa ennen muita osoittaisi kaiken pitkämielisyytensä
esikuvaksi niille, jotka tulevat uskomaan häneen, itsellensä
iankaikkiseksi elämäksi" (1 Tim. 1:16). Jos siis Jumala saattoi
osoittaa laupeuttaan Paavalille, joka oli pilkkaaja, vainooja ja
väkivallantekijä (1:13) Jumala voisi osoittaa laupeuttaan
kenelle tahansa. Omien sanojensa mukaan Paavali oli "syntisistä
suurin" (1:15). Jumala voi pelastaa kenet tahansa, olkoonpa
millainen syntinen tahansa. Paavali on siitä esimerkkinä.
Useat
evankelioivat saarnat korostavat aivan oikein Paavalin
esimerkkiä rohkaistessaan syntiensä tähden epätoivoon vaipuneita
ihmisiä luottamaan Kristukseen pelastajanaan. Jumala pelasti
Paavalin, ei vain tehdäkseen hänestä apostolin, vaan myös
tehdäkseen hänestä laupeutensa esikuvan. On kuin Jumala sanoisi
tämän kaiken kautta: "Jos saatoin antaa anteeksi Paavalille voin
antaa kaiken anteeksi myös Sinulle! Älä pelkää. Luota
Kristukseen."
Mutta
Paavalin elämänvaiheista voimme oppia myös eräitä harvemmin
kuultuja tärkeitä asioita.
Yhtäältä Paavali
kääntymyksensä jälkeen kuvailee
käsitystä itsestään näin:
"...
Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan,
joista minä olen suurin." (1 Tim. 1:15)
Harvinaislaatuisessa omaelämäkerrallisessa välähdyksessä
törmäämme mielenkiintoiseen ja opettavaan paradoksiin. Paavali
nimittäin kuvailee elämäänsä ennen kääntymystä myös tällä tavoin:
"...
olen ympärileikattu kahdeksanpäiväisenä ja olen Israelin
kansaa, Benjaminin sukukuntaa, hebrealainen hebrealaisista
syntynyt, ollut ... lain vanhurskauteen nähden nuhteeton".
(Fil. 3:6)
Paavalin
suhde kansaan ja lakiin oli inhimillisesti ajatellen
erinomaisessa kunnossa. Miten hämmentävää luettavaa onkaan
maininta hänen elämästään, joka oli lain vanhurskauteen
nähden nuhteetonta.
Lakiin
nähden nuhteeton, mutta silti syntisistä suurin! Mikä
paradoksi. Miten totta tämä onkaan, ja miten hyvin se kuvaa
ihmisten käsitystä itsestään sekä ennen uskoon tuloa että sen
jälkeen.
Tällä
havainnolla on sekä subjektiivinen että objektiivinen puolensa.
Ihmisen elämä voi olla ulkonaisesti kaikin puolin nuhteetonta
ihmisten edessä. Mutta kohdatessaan Jeesuksen hän havaitseekin
olevansa suuri syntinen. Tämä subjektiivinen kokemus, omasta
syntisyydestään tietoiseksi tuleminen, on Pyhän Hengen työ (Joh.
16:8-9). Monet kristityt voivat todistaa kuinka Jumalan Henki
herätti heissä synnintunnon. Kysymys ei niinkään ole vain
syyllisyyden tunteesta, vaan koko jumalasuhdetta
koskettavasta henkilökohtaisesta tosiasioiden tajuamisesta:
Minä olen rikkonut Jumalaa vastaan. Se
saa aikaan Jumalan mielen mukaisen murheen, joka johtaa
parannukseen (2 Kor. 7:9-10). Se saa kääntymättömän ihmisen
turvaamaan Jeesukseen pelastajanaan.
Mutta
Paavalin sanat osoittavat myös siihen objektiiviseen
todellisuuteen, että ihminen on tosiasiallisesti syntinen
silloinkin, kun hän mielestään kaikin puolin nuhteetonta elämää.
"No en minä ole ketään tappanut tai mitään varastanut, ja olen
ollut uskollinen puolisolleni", sanovat monet. Hyvä niin.
Varmasti sillä on oma arvonsa. Taivasten valtakuntaan
pääsemiseksi tarvitaan kuitenkin suurempaa vanhurskautta.
Mikä on sitä
"suurempaa vanhurskautta", josta Jeesus puhui, joka tarvitaan
taivasten valtakuntaan pääsemiseksi (Matt. 5:20)? Jeesuksen
eräässä vertauksessa fariseus ja publikaani menevät rukoilemaan.
Toinen luotti omaan vanhurskauteensa. Mutta publikaani ei edes
rohjennut katsoa kohti taivasta, vaan sanoi: "Jumala ole minulle
syntiselle armollinen". Jeesuksen mukaan tämä publikaani "meni
kotiinsa vanhurs-kaampana, kuin se toinen" (Luuk.
18:10-14). Miten lähelle publikaanin sanoja tuleekaan apostoli
Paavalin tunnustus: "Minä olen syntisistä suurin."
Kun Jeesus
sanoo, että päästäksemme taivaaseen meidän vanhurskautemme tulee
olla paljoa suurempi kuin fariseusten (Matt. 5:20) - ja
Paavalihan oli fariseus (Fil. 3:5) - hän ei kieltänyt
fariseusten vanhurskautta sinänsä. Hän osoitti sen
riittämättömyyden, koska se oli ihmisen omaa. Paavalinkaan
nuhteettomuus lain vanhurskauteen nähden ei riittänyt
pelastukseen. Hän oli "hyvä ihminen", joka kaikesta huolimatta
oli syntinen ja kadotettu, matkalla helvettiin. Kohdattuaan
Kristuksen hän tajusi tämän kaiken - hänestä tuli syntinen. Näin
hän myös sai osakseen sen vanhurskauden, joka ei ollut hänen
omaansa - sitä riittämätöntä - vaan, jonka hän sai lahjana
Jumalalta uskon kautta Jeesukseen: "...ja minut havaittaisiin
olevan hänessä ja omistavan, ei omaa vanhurskautta, sitä, joka
laista tulee, vaan sen, joka tulee Kristuksen uskon kautta, sen
vanhurskauden, joka tulee Jumalasta uskon perusteella", hän
kirjoittaa filippiläisille (Fil. 3:9).
Lopuksi vielä
yksi huomio. Paavali tiesi mitä Kristus oli hänelle tehnyt.
Elämänsä loppupuolelle sijoittuvassa kirjeessään Timoteukselle
Paavali kuitenkin kirjoittaa olevansa syntisistä suurin.
Hän ei viittaa ainoastaan kokemukseensa kääntymystään
edeltävästä elämästä. Hän käyttää preesens ilmaisua – ”minä
olen suurin”. Tämä ei tarkoita, että Paavali olisi elänyt
syntiä tehden. Tai että hän olisi antanut luvan tehdä syntiä.
Pois se. Pystyihän hän jo toteamaan aiemmasta vaelluksestaan.
fariseuksena, että se oli lakiin nähden nuhteetonta. Pikemminkin
lausahdus kuvastaa Pyhän Hengen työnä Paavalin elämään tullutta
realismia. Hän ole unohtanut mistä on lähtöisin, ja miten hän
näkee elämänsä saldon verrattuna Jumalan täydelliseen pyhyyteen.
Paavali on sittenkin vain syntinen ihminen, joka ei omille
teoillaan voi saavuttaa Jumalan mielisuosiota.
Joskus olen
kuullut todettavan, ettei uudestisyntyneen kristityn pitäisi
enää sanoa olevansa ”kurja syntinen”. Kuitenkin publikaani, joka
rukoili ”ole minulle syntiselle armollinen”, meni kotiin
vanhurskaampana. Ja Herran itsensä valtuuttama apostoli Paavali
saattoi elämänsä loppuvaiheessa todeta olevansa ”syntisistä
suurin”. Oikea hengellinen kasvu merkitsee sitä, että Jeesus
kasvaa ja me vähenemme. Samalla se vapauttaa ihmisen olemaan oma
itsensä, armon vastaanottaja, eikä sen tuottaja.
Sellainen
korkealentoinen kristillisyys, joka kerskuu omalla pyhyydellään
ja vanhurskaudellaan ei ole evankeliumin hengen mukaista.
Jumalan edessä olemme kaikki syntisiä, koska olemme osa
langennutta aadamilaista sukua. Kristittyinäkin. Jumalan edessä
kelpaamme Kristuksen täydellisyyden ja lunastustyön perusteella.
Kristus on ihmisen ainoa turva ja vanhurskaus.
Pelastus ei
perustu johonkin ihmisessä havaittavaan synnittömyyteen. Me emme
ole syntisiä vain koska teemme syntiä. Pikemminkin me teemme
syntiä, koska olemme syntisiä. Uudestisyntyminenkään ei tee
meistä synnittömiä. Uudestisynty-minen tekee meistä armahdettuja
syntisiä. Siksi Paavali sanoo ”minä olen syntisistä
suurin.”
