USKON PUOLESTA - Pasi Turusen virtuaalitoimisto

Miten usein olenkaan kuullut näiden jakeiden valossa väitettävän, ettei Raamattu tee mitään eroa erilaisten syntien kesken. Niinpä jos et olekaan huorintekijä, mutta olet valehdellut, se on ihan sama kuin olisit tehnyt huorin. Väärinymmärtämisestä seuraa myös väärinkäyttö, joka tulee vastaan moitteen muodossa: Kuka siis sinä olet toista nuhtelemaan, kun Raamatun mukaan itse olet ihan yhtä lailla syntinen ja rikkonut. Mutta onko tällainen näkemys perusteltu Jaakobin kirjeen valossa? Väitän, että kaukana siitä. Taittovirhe syntyy kun ei osata tehdä ratkaisevan tärkeää eroa etiikan ja evankeliumin välillä. Silloin kysymys siitä kuka tarvitsee pelastusta, sotketaan kysymykseen siitä miten meidän tulee elää toistemme kanssa. Soppa on valmis.

Virhetulkinta on ongelmallinen useasta syystä. Ensiksi, se relativoi synnit. Toiseksi, se sekoittaa lain ja evankeliumin pahasti keskenään. Kolmanneksi, Jaakob ei taatusti tarkoittanut sitä mitä monet nykyään väittävät hänen tarkoittaneen. Aloitan viimeisestä ja kuljen kohti ensimmäistä.

Joskus Raamatun ymmärtämisen avain löytyy tarkastelemalla lähemmin, mitä jokin kohta ei sano. Niinpä tässäkin on huomioitava, että Jaakob ei sano: ”Jos et teekään huorin, mutta tapat, olet tehnyt huorin.” Tällainenhan olisi absurdia. Näin monet kuitenkin tulkitsevat Jaakobin tekstiä.

Jaakob esittää, että Jumalan laki on yksi kokonaisuus. Se on kuin kaunis lasimaalaus, jossa on kymmenen eriväristä ruutua. Jos rikot yhden ruudun, olet rikkonut lasimaalauksen. Ihan sama mistä ruudusta heität kiven sisään. Olet särkenyt kokonaisuuden. Mutta rikkoessasi vihreän ruudun et ole rikkonut punaista tai keltaista. Ruudut ovat erilaisia, vaikkakin muodostavat kokonaisuuden.

Mikä tekee Jumalan laista yhden kokonaisuuden? Mistä johtuu, että rikkoessamme ”yhtä kohtaa vastaan, on syypää kaikissa kohdin”? Jaakob itse vastaa tähän. Monilta vastaus on jäänyt huomaamatta. Jaakob kuljettaa lukijansa kohti vastausta alkukielestä käännetyllä pienellä konjunktiolla ”sillä” (gar). Se ilmaisee perustelua ja asian eteenpäin johdattelua. Jaakob perustelee jakeen 10 ajatusta (riko yhdessä ja olet syyllinen kaikissa kohdin) jakeessa 11: Olet syypää kaikissa kohdin siksi, että / siitä johtuen / sen vuoksi, että / sillä. Mitä hän siis tarjoaa perusteluksi?

"Sillä hän joka on sanonut… on myös sanonut…” Laki on kokonaisuus, koska kaikki käskyt ovat yhden ja saman lainsäätäjän antamia. Kuten Jaakob myöhemmin toteaa ”Yksi on lainsäätäjä ja tuomari…” (4:12). Koko laki on saman Jumalan antama. Rikoimmepa missä kohdin tahansa, olemme rikkoneet Jumalaa vastaan. Lasimaalausvertausta soveltaen – rikoimmepa minkä ruudun tahansa olemme rikkoneet saman taiteilijan teoksen.

Laki on yksi kokonaisuus myös siksi, että erilaiset käskyt ovat kuvauksia rakkaudesta, joka ei tee lähimmäiselleen mitään pahaa. Siksi rakkaus, kuten Paavalikin sanoo, on lain täyttymys: ”Sillä nämä: ’Älä tee huorin, älä tapa, älä varasta, älä himoitse, ja mikä muu käsky tahansa, ne sisältyvät kaikki tähän sanaan: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi’. Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Sentähden on rakkaus lain täyttymys” (Room. 13:9-10).

Jaakob oli Paavalin kanssa samaa mieltä siitä, että lain ydin on rakkaus. Käsiteltävien jakeiden (10-11) edellä hän on viitannut juuri rakkauden merkitykseen: ”Vaan jos täytätte kuninkaallisen lain Raamatun mukaan: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi’, niin te hyvin teette, mutta jos te henkilöön katsotte, niin teette syntiä, ja laki näyttää teille, että olette lainrikkojia. Sillä joka pitää koko lain, mutta rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin” (Jaak. 2:8-10).

Laki on rakkauden laki, koska lainsäätäjänä on Jumala, joka on rakkaus (1 Joh. 4:8). Siksi Paavali sanoo, että ”käskyn päämäärä on rakkaus” (1 Tim. 1:5). Laki ilmaisee miten eri tavoin ihminen voi tehdä väkivaltaa rakkaudelle. Kaikki tavat eivät ole samanlaisia, mutta ne yhtä kaikki rikkovat samaa asiaa vastaan. Siksi rikkoessamme yhdessä kohdin olemme syypäitä kaikissa kohdin. Jaakob siis sanoo, että yhtä ja samaa asiaa vastaan – Jumalaa ja rakkautta - voidaan rikkoa monella eri tavalla.[1]

Yleisen virhetulkinnan mukaan syntien välillä ei ole mitään moraalista eroa. Tämä kuitenkin sotkee pahasti lain ja evankeliumin. Laki ei enää ole lakia, eikä evankeliumi evankeliumia.

Jälkimmäisen kannalta kaikki synnit yhtälailla ansaitsevat Jumalan vihan, ja ajavat ihmisen kohti kadotusta, koska ne ovat juuri Jumalan lain rikkomuksia. Tämän vuoksi kaikki ihmiset ovat syntisiä. Kaikki yhtälailla tarvitsevat Jeesuksen ristin työn kautta tulevaa syntien anteeksisaamista. Kukaan ei voi vedota siihen, että koska syntini ovat erilaisia, koska en ole ketään tappanut, enkä pettänyt puolisoni, en tarvitse Jeesusta. Olen syntinen ja armon tarpeessa, vaikka syntini eivät olekaan ns. julkisyntejä. Synti kuin synti tekee ihmisestä syyllisen Jumalan edessä. Jos siis joku ajattelee, ettei hän tarvitse Jeesusta siksi, että ”en minä niin paha ihminen ole”, erehtyy pahan kerran.

Lain mukaan synneillä on eroa. Juuri siksi käskyjä on kymmenen, eikä vain yksi. Muutenkin Raamattu selvästi tekee eron isompien ja pienempien syntien välillä. Tästä olen kirjoittanut lähemmin toisessa artikkelissa. Niillä, jotka tulkitsevat Jaakobin kirjeen jakeita siten, ettei synneillä ole mitään eroa, tarkoittavat hyvää. He tekevät kuitenkin karhunpalveluksen relativoidessaan synnit tällä tavoin. Seurauksena ei ole vähäpätöisten syntien näyttäytyminen yhtä vakavina kuin vakavammat synnit. Pikemminkin käy päinvastoin. Vakavista synneistä tulee yhtä vähäpätöisiä kuin pienistä synneistä.

Kiusallisen tästä Jaakobin kirjeen väärinymmärtämisestä tekee siitä seuraava jatkuva väärinkäyttö. Ihminen ei kestä kuulla olevansa syntinen, vaan vääristelee jopa Jumalan sanaa oman syntinsä turvaksi. Ihminen sulkee korvansa julistukselta, joka paljastaa hänen syntisyytensä: Koska tuo toinenkin on rikkonut, mikä hän on sanomaan minulle kuinka itse olen rikkonut. Miten saarnaaja kehtaa sanoa pulpetistaan, että olemme syntisiä. Eihän se itsekään täydellinen ole. Evankeliumia on alettu käyttämään siihen, että kukaan ei enää oikeastaan olekaan kovin syntinen, kun kaikki kerran ovat yhtä syntisiä. Näin laille kuuluvan tehtävän sekoittaminen evankeliumille vie terän pois molemmilta.

Lisäksi, miten meidän sitten tulisi elää, jos evankeliumia käytetään vetämään matto etiikan jalkojen alta? Kristityiltä katoaa moraalinen selkäranka vastustaa pahaa. Mitä vastenmielisimpiä ja Jumalan sanalle vieraampia asioita aletaan suvaita osana seurakuntaelämää ”koska kaikkihan me olemme rikkoneet ja samalla tavalla syntisiä”. Mikä minä olen sanomaan tuolle toiselle, että kuule sinä teet väärin. Niinpä emme enää rohkaise toinen toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin, vaan pikemminkin hiljaisesti vaikenemalla sallimme turmeluksen ja pahuuteen. Kristityt kodit eivät rohkene ojentaa lapsiaan, koska yrittävät muistaa Jaak. 2:10-11 hengessä itsekin olevansa syntisiä ”ihan samalla tavalla”. Ja miksi vetää edes Saddam Husseiniakaan vastuuseen joukkomurhista, koska loppujen lopuksihan olemme kaikki ”ihan samanlaisia”. Tosiaanko? Hyvästi oikeudenmukaisuus.

Ollaan kaltevalla pinnalla. Ja vauhti vain kiihtyy. Moralisoinnin ja hypoteettisen kaksinaismoralismin pelossa emme rohkene enää saarnata lakia. Eikä evankeliumillakaan silloin ole enää niin kiire.

Tämän artikkelisarjan seuraavassa jaksossa tarkastellaan Paavalin roomalaiskirjeen jakeita 2:1-3. Tuomitseeko Paavali moralisoinnin? Tarkoittaako Paavali, että aina kun moittii toista jostain on itse syyllinen siihen mistä toista moittii? Arvaat jo vastaukseni, mutta lue silti.

[1] Varhaiskristillisessä, ns. patristisessa kirjallisuudessa, tulee vastaan eräs mielenkiintoinen lisähuomio. Toisen kristillisen vuosisadan jälkipuoliskolla, ja kolmannen alussa, vaikuttanut kirkkoisä Tertullianus opettaa eräässä teoksessaan mielenkiintoisella tavalla miten lain käskyt sisältyvät toisiinsa. Teoksessaan nimeltä Vastaus Juutalaisille hän esittää lain olleen olemassa idullaan jo ennen kuin se annettiin Moosekselle. Paratiisilankeemukseen sisältyi Tertullianuksen mukaan kaikkien Jumalan säädösten rikkominen: ”Sillä lakia edeltävä laki [premordial law] annettiin Aadamille ja Eevalle paratiisissa, kuin kohtuna, johon sisältyivät kaikki Jumalan säädökset. Lyhyesti, jos he olisivat rakastaneet Herraa Jumalaansa, he eivät olisi rikkoneet Hänen säädöstään; jos he olisivat jatkuvasti rakastaneet lähimmäistä niin kuin itseään, he eivät olisi uskoneet käärmeen houkuttelua, ja niin tappaneet toisensa lankeamalla kuolemattomuudesta rikkomalla Jumalan käskyä. He olisivat myös pidättäytyneet varkaudesta, jos eivät olisi varkain maistaneet puun hedelmästä, eivätkä levottomina paenneet pun alle Herran heidän Jumalansa katsetta pakoon. He eivät myöskään olisi tulleet osallisiksi valheesta – seuraten perkelettä, uskomalla häntä, että heistä tulisi ”kuin Jumala”, ja niin he eivät olisi myöskään loukanneet Jumalaa Isänään, häntä, joka teki heidät maan tomusta, kuin äidin kohdusta. Jos he eivät olisi himoinneet toiselle kuuluvaa he eivät olisi syöneet luvattomasta puusta”. Tertullianuksen mukaan kaikki lähtee rakkaudesta Jumalaan ja lähimmäiseen. Siitä seuraa yhdessä rikkomuksessa tappaminen, varastaminen, väärä todistus, epäkunnioitus vanhempia, tässä tapauksessa Jumalaa kohtaan. On mahdollista nähdä Jumalan käskyt toisiinsa sisältyvinä siten, että lausuessaan väärän todistuksen ihminen varastaa toiselle kuuluvan totuuden hänestä, tehdessään huorin hän on himoinnut ja varastanut toisen puolison, tappaessaan hän on varastanut toisen elämän, varastaessaan hän aivan kuin tappaa ottaessaan toiselta pois hänen elämälleen kuuluvaa jne. jne. Tämä hengellinen näkökulma on hyödyllinen, ja sitä voidaan soveltaa evankelimin julistamisessa osoittamaan, että vaikka emme olekaan tehneet mielestämme suuria syntejä olemme silti lain edessä suuria syntisiä. Mutta se ei silti merkitse sitä, että toisen hengenriisto on rinnastettavissa myymälävarkauteen, tai että tottelemattomuus vanhemmille, vaikkapa kotiintuloajoissa, on täysin sama asia kuin osallistuminen juutalaisten joukkomurhaan.