VIIMEISELLÄ TUOMIOLLA
ENSIMMÄISTEN JOUKOSSA
Pasi Turunen

Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: "Tulkaa, te Isäni siunaamat, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti ... Totisesti minä sanon teille: kaiken, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle." Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: "Menkää pois minun luotani, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu Perkeleelle ja hänen enkeleilleen ... Totisesti minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette jättäneet tekemättä minulle". Nämä menevät pois ikuiseen rangaistukseen, vanhurskaat taas iankaikkiseen elämään. (Matt. 25:34, 40,41,45-46)

Pelottavan viimeisestä tuomiosta tekee varmaan juuri se, että se on viimeinen, lopullinen ja peruuttamaton. Tämän lisäksi kristittynä minua hämmentää, ja hieman ahdistaakin, Jeesuksen sanoissa yksi ylimääräinen seikka. Tuomio näyttää ensilukemalta perustuvan kokonaan tekoihin. Järki  ja omatunto ymmärtävät kyllä - ainakin jossain määrin - , että paha saa palkkansa. Tällainen "rötösherrat kuriin" linja on inhimillisenkin oikeustajun mukaista, vaikka emme ihmisyytemme rajoittuneisuuden vuoksi kykenekään ymmärtämään tuomion ankaruutta.

Mutta kun on tottunut kuulemaan saarnoja pelastuksesta, joka tulee "yksin armosta, yksin uskon kautta" on hämmentävää lukea kuvausta tuomiosta, jonka perusteissa ei sanallakaan viitata näihin evankeliumille keskeisiin teemoihin. Painotus näyttää olevan kokonaan teoissa.  Eikö pelastus sittenkään perustu yksin uskoon? Ajatus saa minut levottomaksi.

Niin uskomattomalta kuin se voi kuulostaakin tähän kuvaukseen sisältyy lohdutus ja evankeliumin toivo. Ensin kuitenkin muita yleisiä huomioita, joita teksti herättää.

Mistä jumalattomia ei tuomiota ja mistä vanhurskaita ei palkita.

Jeesuksen sanojen mukaan jumalattomat tuomitaan siitä mitä he eivät ole tehneet. Vanhurskaat sen sijaan palkitaan siitä mitä he ovat tehneet.. Toisin sanoen jumalattomia ei tuomita siitä pahasta mitä he ovat tehneet, vaan siitä hyvästä mitä ovat jättäneet tekemättä! Vanhurskaita sen sijaan ei palkita siitä pahasta mitä he ovat jättäneet tekemättä, vaan siitä hyvästä, mitä he ovat tehneet.

Ulkokullattu minussa nostaa päätään: "Eihän se näin voi olla!"

Huomaan nimittäin itsessäni kristittynä itsepintaisen taipumuksen mittailla toisten jumalattomuutta ja omaa hurskautta eräänlaisella "syntimittarilla". Jumalattomat ovat jumalattomia, koska tekevät syntiä. Minä taas kuvittelen olevani hurskas koska vältän syntiä, jota toiset tekevät. Sitä kutsutaan pyhitykseksi - siis kun jättää tekemättä syntiä, jota toiset tekevät, ja jota itse tekisi mieli tehdä, mutta ei voi, kun ei saa, koska on kristitty. Nuo toiset tekevät huorin, valehtelevat  ja varastavat. Minä sen sijaan "taistelen syntiä vastaan" enkä moisiin antaudu. Tällainen farisealaisuus saa minut voimaan pahoin. Ainakin silloin kun huomaan sitä toisissa.

Miten peräti turhauttavaa onkaan lukea viimeisestä tuomiosta, jolla Jeesus ei lainkaan näytä kiinnittävän huomiota siihen miten monta kiusausta voitin, kuinka monta tulikivenkatkuista saarnaa syntejä vastaan saarnasin, kuinka monta "karismaattista harhaa" paljastin, kuinka montaa huorin tekijää nuhtelin, kuinka montaa jumalatonta lakiehdotusta vastustin ja montako maallista elokuvaa jätin katsomatta (tiedetään tiedetään, sinähän et katsele telkkaria ollenkaan). En varastanut, valehdellut, enkä lausunut väärää todistusta lähimmäisestäni (vaikka jokusen kerran teki mieli), saatikka, että olisin ketään tappanut. Toisaalta juuri tällaisista asioistahan me odotamme Jeesuksen lausuvan tuomionsa jumalattomille. Mutta heidänkin kohdallaan tuomio tuntuu menevän vastoin hurskaita odotuksiani. Silmä silmästä ja hammas hampaasta? Turha toivo. Jumalattomat saavat pitää silmänsä ja hampaansa. Varastettua ei vaadita takaisin, ei valheita oikaistavan julkisesti, ei vaadita anteeksipyyntöjä loukatuille, ei lintsattujen työtuntien tekemistä sisään tms.

Kun viimeinkin olisi mahdollisuus vaatia kaikki maailman vääryydet oikaistavaksi ei sellaisesta näy vihjettäkään. Ei ainakaan Matteuksen evankeliumin kuvauksessa viimeisestä tuomiosta. Kenties kaikki edellä mainittukin tulee huomioiduksi kerran tuomioita lausuttaessa. Jostain syystä Vapahtaja kuitenkin päätti jättää sen kaiken mainitsematta kuvatessaan viimeisen tuomion perimmäistä luonnetta. Enkä usko, että se johtui vain halusta pitää opetus lyhyenä ja ytimekkäänä. Jeesus Mestari osaa opettaa myös sen kautta minkä hän jättää kertomatta.

Pahuutta vastaan vaiko hyvän puolesta?

Jeesuksen, suuren kuninkaan huomio tuomiolla on kokonaan siinä hyvässä mitä on tehty tai jätetty tekemättä. Tämä on saanut minut vakavasti miettimään oman kristillisyyteni syvintä olemusta.  Rakentuuko identiteettini kristittynä ja opetuslapsena pääasiassa pahan vastustamiselle ja sen välttelemiselle? Tunnetaanko meidät Jumalan kansana paremmin siitä mitä pahaa me kulloinkin vastustamme, kuin siitä hyvästä mitä me teemme ja tuemme?

Tottakai pahaa tulee karttaa. On myös tilanteita ja historiallisia hetkiä, jolloin vaikeneminen olisi välinpitämättömyyttä ja moraalista sekä hengellistä pelkuruutta. Kaikkina aikoina tarvitaan martinlutherkingejä unelmineen.

Asia on vain niin, että viimeisen tuomion valossa elämä, jonka kantavana aatteena on ollut synnin tekemisen välttäminen ei ole saanut mitään maininnan arvoista aikaan taivaan näkökulmasta. Siinä, että ihminen lakkaa tekemästä pahaa ei oikeastaan ole mitään erinomaista ja ylistettävää. Sehän on meidän velvollisuutemme kanssaihmisiä kohtaan! Mitä kiitettävää siinä on, että teemme sen mitä meidän odotetaankin tekevän? Mitä erinomaista siinä muka on, että emme valehtele, varasta tai tee huorin? Ihan syystäkin meitä uskovia joskus morkataan siitä, että kuvittelemme muka olevamme muita ihmisiä parempia. Se, että joskus uskovaisetkin lankeavat valehtelemaan ja varastamaan ja rikkomaan avion yms. ei ole kauhea asia ensi sijassa siksi, ettei sellaista saisi tehdä, vaan siksi, että rehtiyttä ja rehellisyyttä ja uskollisuutta edellytetään jopa  uskosta osattomien parissa. Ei juurikaan kukaan normaali ihminen (uskovainen tai ei) ihannoi valehtelemista. Eikä myöskään elämöi rehellisyydellään. Me uskovat sen sijaan pidämme joskus itseämme erinomaisina, kun pahaa välttäessämme olemmekin tehneet vain sen mitä tehdä piti.

Vanhurskautta ei mitata sillä mitä pahaa me vastustamme, vaan mitä hyvää me saamme aikaan. Näin Miksi siis Jeesuksenkaan pitäisi kiitellä vanhurskaita siitä, että ovat tehneet sen mitä heiltä on odotettu.

Matteuksen teksti saattaa minut epätoivoiseksi, koska se minkä olin luullut olevan pyhyyttä elämässäni (pahan välttäminen) oli sitä vain puoliksi. Ja puolittainen pyhyys on tekopyhyyttä. Jopa uskosta osattomat haistavat, että sellaisessa on jotain mätää.

Oikea pyhyys on rakkautta

Profeetta Jesaja sanoi: "...lakatkaa tekemästä pahaa. Oppikaa tekemään hyvää..." (Jes. 1:16, 17).  Jos kristillistä elämää leimaa tekemästä lakkaaminen seurauksena on pysähtyneisyys, itseensä käpertyminen ja jatkuva itsensä tarkkailu. Ja kuitenkin monien kristittyjen määritelmä pyhityksestä on juuri tällaista passiivista ja edustaa täyttä pysähtyneisyyttä, tekemästä lakkaamista. Kaikki ns. tekeminen tapahtuu oman itsen ympärillä. Keskeistä on kaikki se mitä kristitty ei saa tehdä. Ja vähän päälle. Ihan vain varmuuden vuoksi. Kaikkea elämässä arvioidaan sen mukaan onko se uhka pyhitykselle vai ei. Uhkakuvat hallitsevat. Elämä on vaarojen täyttämää. Se on kuin miinakenttä, jossa kaikkeen kauniiseenkin voi kätkeytyä vaara. Ei ihme, että monet kokevat, että heiltä jää elämä elämättä. Vaellus Jeesuksen seurassa muuttuu tällä tiellä taakaksi ja rauhattomaksi ilottomuudeksi. Ihme, että moni on jaksanut uskossa niinkin pitkään kuin on jaksanut.

Viimeisellä tuomiolla Jeesus nostaa esiin sen mitä hyvää olemme tehneet, ei mitä pahaa olemme lakanneet tekemästä. Voisi kuvitella, että tämähän vain lisää taakkaa entisestään,  mutta asia on juuri päin vastoin. Oppiessaan tekemään hyvää ihmisen huomio kääntyy pois hänestä itsestään toisiin ihmisiin. Huomio keskittyy hyvään eikä pahaan. Siinä missä pahasta lakkaaminen edustaa pysähtymistä hyvän tekeminen edustaa liikettä - ja nimenomaan liikettä ulospäin itsestä. Toinen on passiivista toinen dynaamista. Hyvän tekeminen merkitsee, että tunne hengellisen elämän paikallaan junnaamisesta lakkaa. Elämä on mahdollisuuksia täynnä sillä tilaisuuksia hyvän tekemiseen on kuin sieniä sateella.  Ihminen, joka opettelee tekemään hyvää ei vain tyydy karttamaan pahaa ja siten reagoimaan ympäröivään maailmaan. Hän päin vastoin ottaa aloitteen käsiinsä ja tarttuu tilaisuuksiin tehdä hyvää, suorastaan etsii niitä.

"Lakatkaa tekemästä pahaa. Oppikaa tekemään hyvää". Apostoli Paavali esitti tämän hedelmällisen ja dynaamisen uskon elämän mallin toisin sanoin: "Hän antoi itsensä alttiiksi lunastaakseen meidät kaikesta laittomuudesta ja puhdistaakseen itselleen omaisuudeksi kansan, joka hyviä töitä ahkeroitsee." (Tiit. 2:14). Ei siis vain vapaaksi laittomuudesta, vaan myös ahkeroida, siis olla ahkera hyvässä.

Olen miettinyt, saarnaammeko joskus liian kapea-alaista parannusta. Jotkut tosin valittavat, ettei nykyään saarnata parannuksen teosta lainkaan. Ehkä he vain käyvät väärissä paikoissa. Mutta jos parannusta saarnataan, että ihmisten tulee kääntyä pois pahoilta teiltään, niin eikö - viimeistä tuomiota ajatellen - asia jää hiukan puoli tiehen? Meidän tulee yhtä voimakkaasti liittää julistukseen kutsu oppia tekemään hyvää. Jos ihmisille kerrotaan vain mistä heidän pitää kääntyä, mutta ei mihin heidän tulee kääntyä on tuloksena passiivisia kristittyjä. Ja toistonkin uhalla kysyn mistä meidät, kristityt, seurakunta, Jumalan kansana ei uskovien parissa tunnetaan: Siitäkö, että ahkeroitsemme pahan kimpussa vaiko hyvän kimpussa? Sanomattakin lienee selvää, että hyvässä ahkeroiva Jumalan kansa saisi varmaan huomattavasti useammat kiinnostumaan evankeliumista, kuin sellainen seurakunta, jonka päähuomio on kaikessa ympäröivässä maailman pahuudessa, jota pitää karttaa. Apostoli Pietari kirjoitti: "Vaeltakaa nuhteettomasti pakanoiden keskuudessa, että he siitä, mistä he teitä parjaavat kuin pahantekijöitä, teidän hyviä tekojanne tarkatessaan ylistäisivät Jumalaa etsikkopäivänään" (1 Piet. 2:12).

Evankeliumi viimeisellä tuomiolla

Alussa jo mainitsin, että sisimpäni on ollut levoton Jeesuksen viimeisen tuomion kuvauksen äärellä, koska se näyttää sivuuttavan täysin uskon merkityksen ihmisten pelastumisessa. Painopiste näyttää olevan ihmisten teoissa. Silloin kun uskon kriisissä vapisevin sormin etsii itselleen pelastusvarmuutta Jumalan sanasta tulee harvemmin etsittyä sitä juuri Matteuksen evankeliumin luvusta 25. Sitä lukiessa mieleen hiipii väistämättä kysymys pelastummeko sittenkin tekojen eikä uskon kautta.

Kuitenkin on Pyhä Henki sisällyttänyt evankeliumin toivon ja lohdutuksen myös kuvaukseen viimeisestä tuomiosta. Ei niin, että tuon hetken koittaessa enää voisi kohtaloaan muuttaa. Mutta vielä voi, jos nyt, kun vielä on aikaa ymmärtää Jumalan sanan äärellä, että eräänä päivänä Jumala tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ja kuinka voi saada syntinsä anteeksi, niin että viimeisellä tuomiolla on turvassa Jumalan vihalta.

Säpsähdin oikein, kun havaitsin Jeesuksen sanoissa jotain, mitä en ollut koskaan aiempina vuosina huomannut.

Ihmisen poika kutsuu vanhurskaat iankaikkiseen elämään sanomalla: "Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin ryysyissä, ja te vaatetitte minut. Minä sairastin ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankeudessa ja te tulitte minun luokseni." Tähän vanhurskaan vastaavat ihmetellen milloin he oikein näkivät Herran nälkäisenä, janoisena, kodittomana, ryysyissä, sairaana tai vankeudessa, niin että tekivät kaiken mainitun hyvän hänelle. "Kuningas vastaa heille: 'Totisesti minä sanon teille: kaiken, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle'."

Sen jälkeen Ihmisen poika lähettää toiset ikuiseen rangaistukseen sanoen: "Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin ryysyissä, mutta te ette vaatettaneet minua, sairaana ja vankeudessa, mutta te ette käyneet minua katsomassa". Kun tuomitut ihmettelevät milloin tämä kaikki oikein tapahtui, Herra vastaa: "Totisesti minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle."

Lukiessani näitä rivejä pysähdyin miettimään: Onko tuomio todella näin mustavalkoinen? Eikö Herra löytänyt vanhurskaista mitään pahaa sanottavaa? Eikö pienintäkään laiminlyöntiä? Eivätkö vastaavasti kadotukseen tuomitut todellakaan olleet tehneet ainuttakaan hyvää tekoa, joka tuomiolla olisi voitu huomioida heidän hyväkseen? Vaikkei ihan pelastukseksi, niin kuitenkin mainintana? "Eihän tämä voi olla mahdollista", ajattelin mielessäni. Sanotaanhan jos Saarnaajan kirjassa, että 'maan päällä ei ole niin hurskasta ihmistä, että hän tekisi vain hyvää eikä tekisi syntiä". (Saarn. 7:21) Paavali toteaa, että "kaikki ovat syntiä tehneet..." (Room. 3:23).

Samassa tajusin: Tämä on syntien anteeksisaamista!

Niin kuin on kirjoitettu: "Jos me tunnustamme syntimme on hän uskollinen ja vanhurskas antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä" (1 Joh. 1:9). "Minä annan anteeksi heidän vääryytensä, enkä enää muista heidän syntejään" (Hebr. 8:12). "Jos jumalaton kääntyy pois kaikesta synnistään, mitä hän on tehnyt ... Yhtäkään hänen synneistään, jotka hän on tehnyt, ei muisteta..." (Hes. 18:21,22)

Yhtäkään syntiä ei muisteta! Tämä näkyy Jeesuksen profetiassa viimeisestä tuomiosta. Vanhurskaat eivät olleet vanhurskaita siksi, etteivät koskaan olisi tehneet mitään pahaa, tai koska olivat onnistuneet täydellisesti välttämään pahaa, vaan koska he olivat kääntyneet  ja saaneet kaikki syntinsä anteeksi, niin ettei yhtäkään niistä muisteta. He eivät päässeet iankaikkiseen elämään hyvien tekojensa tähden, vaan koska olivat saaneet kaikki pahat tekonsa, joka ikisen, anteeksi! Sitä paitsi he eivät ole voineet hyvillä teoillaan ansaita iankaikkista elämää ja valtakuntaa, koskapa se on ollut valmiina heitä varten jo ennen maailman perustamista (Matt. 25:34; Ef. 1:4)!

Tämä on armoa!

 Kääntymättömien ja katumattomien kohdalla asia toimii päinvastoin. Kuten profeetta Hesekiel toteaa: "Yhtään hänen vanhurskasta tekoaan, minkä hän on tehnyt, ei muisteta." (Hes. 18:24).  Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Juuri näin oikeus toimii kun lainrikkoja tuomitaan oikeudessa. Autoilija, joka jää kiinni ajettuaan päin punaista ei voi vedota kaikkiin niihin kertoihin, jolloin hän ei ole ajanut päin punaista. Eikä varas voi kiinni jäätyään vedota niihin kertoihin, jolloin hän maksoi ostoksensa käteisellä. Kun lakia on rikottu siitä rangaistaan oikeuden säätämällä tavalla.

Jokainen meistä on rikkonut Jumalan lakia. Olemme rikollisia kosmisessa mittakaavassa. Kaikkein surkein ja sokein on se ihminen, joka kieltäytyy näkemästä ja tunnustamasta, että on tehnyt syntiä. Hän ei ymmärrä tarvitsevansa anteeksiantamusta. Meidän ainoa toivomme on näet siinä syntien anteeksiantamuksessa, jota evankeliumissa tarjotaan: Jeesus Kristus kuoli ristillä meidän syntiemme tähden ja nousi kuolleista kolmantena päivänä. Joka näkee tässä ainoan toivonsa ja sen uskoo saa syntinsä anteeksi. Hän saa kuulla eräänä päivänä ihanat sanat: "Tulkaa minun isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta saakka".

 

 

USKON PUOLESTA
www.patmos.fi/uskonpuolesta